Aika kääntää uusi sivu

Katsaus vuoteen 2014

Mä olen jo pidempään miettinyt, että koska on aika kirjoittaa tämä teksti. Nyt kun vuosi on vaihtunut, niin hetki tuntuu oikealta. Itkuvaroitus! Voi olla, ettei tätä kannata lukea julkisella paikalla ilman räkäpapereita. :) Koska mä en pysty tätä kuivin silmin kirjoittamaan, niin tuskin kovin moni pystyy tätä kuivin silmin lukemaankaan.

Vuosi 2014 ei alkanut hyvin. Heti tammikuussa mä kävin eläinlääkärissä Namin kanssa, ja tulin itkien kotiin. Siinä samassa itkupaniikissa jouduin hätälopettamaan meidän Sosuli-hamsterin, jonka viimeinen hetki nyt sattui tulemaan just silloin. Sillon kun eläinlääkäri oli todennut Namilla olevan kilpirauhasen vajaatoiminnan. Mä sain selityksen siihen, miksi kaikki meni pieleen. 

Me oltiin kesästä 2013 asti taisteltu Namin pahoinvointia ja suolisto-ongelmia vastaan. Namilla oli päivittäin pahoinvointia, ja oksennusten siivoaminen oli ihan arkipäivää. Namia tutkittiin, ja sillä todettiin gastriitti. Vatsalaukku oli pahoin tulehtunut. Gastriitti saatiin kyllä hoidettua pitkällä lääkekuurilla, mutta närästys ja oksentelu ei loppunut. Tämä kaikki alkoi närästyksestä. Kun mä vein Namin ekan kerran lääkäriin, mä vein sen närästyksen takia. Siksi että sitä röyhtäilytti muutaman kerran päivässä, eikä ruokavalion muutokset tuonut siihen apua. Mä en todellakaan kuvitellut, että kyse olisi mistään vakavasta. Nami tutkittiin perusteellisesti, ja tämä närästys olikin vain ulosnäkyvä oire isommasta ongelmasta. Ensin luultiin, että kyseessä oli vain gastriitti, ja sitä hoidettiin. Jossain vaiheessa Namille tehtiin röntgenissä varjoainekuvaus, jossa tutkittiin sen vatsan toimintaa. Nami oli koko päivän eläinlääkärissä, ja siitä otettiin röntgenkuvia, jotta nähtiin kuinka nopeasti varjoaine siirtyy vatsalaukusta suolistoon. Se ei siirtynyt. Ei koko päivän aikana. Namin suolistossa ei kertakaikkisesti enää toiminut se liike, mikä saa ruoan kulkemaan eteenpäin. Se selitti sen, miksi Nami ulosti vain noin viiden päivän välein - vaikka söi suhteellisen normaalisti. Ja vaikka se söi, se laihtui rajusti viimeisten kuukausien aikana.

Namilla oli niin monta lääkettä käytössä, että mä en enää edes muista kaikkia. Se siis sai kilpirauhaslääkityksen heti diagnoosin jälkeen, mutta se ei tehonnut. Näin jälkikäteen mietittynä merkkejä kilpirauhasen vajaatoiminnasta voi löytää jo pidemmältä ajalta.

Nami oli maailman kaikkeuden iloisin ja hymyilevin shiba. Huonosta olosta huolimatta Nami jaksoi olla iloinen. Mutta se ilo hiipui pikku hiljaa, ja Namista tuli tosi väsynyt ja apaattinen. Sillä oli edelleen hyviä hetkiä, mutta ne väheni. Nami ei ollut enää oma itsensä. Lopulta Nami muuttui erittäin aggressiiviseksi Noria kohtaan, ja kun me asuttiin silloin pienessä yksiössä, niin tilanne oli kertakaikkisesti aivan mahdoton. Kun Nami puri Noria tassuun keskellä yötä, niin että veri roiskui ja mä jouduin irrottamaan sen Norista, joka vaan yritti saada Namia lopettamaan, niin oli siis aivan selvää, että koiria ei voi enää päästää yhteen. Ne pidettiin portilla erillään. Lenkillä pystyttiin käymään yhdessä, mutta silloinkin Nami siis valmiina hyökkäämään Norin kimppuun. Nori teki ihan kaikkensa, että Nami ei hyökkäisi. Se on erittäin taitava rauhoittamaan oman perheen koiria, ja se teki KAIKKENSA, että Nami ei hyökkää. Ja kun Nami hyökkäsi, niin Nori ei vastannut, vaan yritti vain saada toisen lopettamaan. Nori todellakin tiesi, että Nami on sairas. Että Nami ei halunnut mitään pahaa. Nami ei voinut sille itse yhtään mitään.

 Näihin aikoihin mä suoritin viimeisiä viikkoja koulussa, valmistuin viittomakielen ohjaajaksi. Tuli talviloma, ja mä kerroin mun luokkakavereille, että loman jälkeen Namia ei enää ole. Varasin ajan lääkäriin niin, että mä ehdin olla viimeisen viikon Namin kanssa.

Se oli hyvä viikko.

Mä laitoin parhaani mukaan omat tunteeni syrjään hetkeksi, Namin vuoksi. Me tehtiin asioita, joista Nami nautti. Käytiin pilkkimässä ja se sai pyydystää kaloja, tehtiin lenkkejä sen kanssa kahdestaan, sen voinnin mukaan. Käytiin retkellä. Ei Nami jaksanut enää kaikkea kivaa tehdä, mutta se nautti. Mulla oli kamera mukana koko ajan. Me oltiin just käsitelty koulussa voimaannuttavaa valokuvausta, ja mä päätin toteuttaa projektin. Mietin, miten Nami haluaisi kaikkien muistavan sen? Ei se halua, että se muistetaan "koirana, joka muuttui vihaiseksi", vaan se haluaisi että se muistetaan iloisena hännän heiluttajana, silmätarkastajana, pehmoisena halinallena, joka se oikeasti oli. Otin kuvia Namin hyvistä hetkistä. Niissä ei näy lainkaan Namin huonovointisuus, vaan niissä näkyy NAMI itse. Vai näietkö sinä tämän postauksen kuvissa sairaan, aggressiivisen koiran? Kyllä, suurin osa näistä kuvista on otettu Namin viimeisen viikon aikana. Ja silti, tilanne oli ihan toinen, kuin mitä nämä kuvat antavat ymmärtää.

Nami oli mun seurana yli 8 vuotta. Se tuli aikoinaan 14-vuotiaalle nuorelle. Nami oli ilopilleri, jonka kanssa kävin paljon näyttelyissä ja tapahtumissa ja reissuissa. Namin sosiaalistamiseen tehtiin paljon enemmän töitä, kuin Norin sosiaalistamiseen, ja Namista tuli tosi kiva kaveri erilaisiin harrastuksiin. Nami ei innostunut näyttelyistä, paitsi että tykkäsi kehän laidalla leikkiä muiden koirien kanssa. Sen sijaan se rakasti verijäljestystä ja pitkiä lenkkejä. Nami oli tosi itsenäinen koira, jolla ei ollut miellyttämishalua, ja sillä oli selvä metsästysvietti, mikä oli semmoinen yhdistelmä, että vapaana Namia ei voinut pitää. Paitsi loppuaikanaan, mutta se nyt oli sitten eri asia. Nami rakasti kuitenkin sylittelyä ja paijaamista, kainalorapsuja ja se teki joka päivä silmätarkastuksen: nuuhkaisi silmiä varovasti. Nami tervehti kaikkia ihmisiä nuuhkaisemalla heidän vasemman silmänsä. Se aiheutti välillä hilpeitä tilanteita, joidenkin mielestä se oli jotenkin outoa... :)

Mä teetin Ifolorilla kuvakirjan Namin elämästä. Tämä on muistokirjoitus tuosta kirjasta:

Olit Nami suloisin koira ikinä, toista samanlaista koiraa ei tule ikinä olemaan. Toit valtavasti iloa minulle, ja myös monelle muulle. Sun riemumieli tarttui kaikkiin. Sulla oli niin positiivinen asenne elämään, että siitä saisi moni ottaa opiksi. Kestit paljon vastoinkäymisiä hymy kasvoilla, eikä sun hymy sammunut kokonaan edes viimeisenä viikkona. Se kuitenkin hiipui, ja mä tiedän että sun oli paha olla. Mä tiedän ettet sä ollut enää oma itsesi. Mä tiedän, ettet sä ollut ilkeä tahallasi, ja Nori tietää sen myös.

Me kaivataan sua, enkä mä elä päivääkään miettimättä sun pehmeää turkkia, keikkuvaa kippuraa, ja korviin asti yltävää hymyä. En unohda koskaan minkälainen koira sä olit. Sitä miten paljon sä rakastit kissanminttua, kalastamista, kainalorapsutuksia, perhosten jahtaamista ja leikkimistä. Mulla on ihan valtava ikävä sua!!!

Sulla on nyt hyvä olla, uskon että oot päässyt parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Sun ei tarvii olla enää hihnassa, ja sä saat hepuloida vapaana niin paljon kun tykkäät. Mä uskon, että me tavataan vielä. Odota meitä siellä ja pidä hauskaa siihen saakka.

Rakkaudella,

Karo

...

...

...

Aivan musertava suru. Nami oli mulle rakas perheenjäsen. Ja ensimmäinen koira, jonka lopetuspäätöksen mä jouduin tekemään. Ne jotka eivät oikeasti nähneet ja eläneet Namin kanssa niitä viimeisiä kuukausia, eivät ikinä tule ymmärtämään sitä miten hankalia ne oli. Namilla oli hyviä hetkiä vielä viimeisenäkin viikkona, mutta mä en voinut pitkittää sitä kärsimystä enää yhtään. Olisi ollut väärin antaa Namin odottaa, että tilanne huononee entisestään. Joku sanoikin, että älä anna Namin mennä liian huonoon kuntoon. Jos mä jostain oon varma, niin siitä, että tämä päätös oli ainoa oikea.

Kun koiran pennun ottaa, ottaa myös vastuun siitä, että kaveri ei kärsi. Tottakai mä olisin halunnut hoitaa Namia vielä. Tietysti mä olisin halunnut antaa sille pitkän elämän! Ja niin monta tuhatta euroa sen hoitoihin käytettiinkin, että todellakin siitä pidettiin niin hyvää huolta, kuin ikinä on mahdollista. Mutta aina ei vaan oma tahto riitä, joskus vaan suurempaa rakkautta on päästää irti. Vaikka sattuu. Ja sattuu aivan törkeän paljon! Tää päätös oli ehkä epäitsekkäin teko mitä mä olen koskaan tehnyt.

Moni lohdutti. Kiitos kaikille. Sanoilla ei ole yhtään mitään merkitystä tällaisessa tilanteessa, mutta sillä on, että tietää että joku kuuntelee, jos haluaa puhua. Ja että antaa olla hiljaa.

Nori on kokenut mun rinnalla paljon, mutten koskaan ajatellut, että se joutuu olemaan mukana, kun Nami haudataan. Nami haudattiin meidän mökin metsään. Mulle Nami ei ole siellä haudassa, se elää mun sydämessä jatkuvasti.

Koska tähän suruun ei voi jäädä rypemään, niin mun oli saatava jotain muuta ajateltavaa. Jotain, mitä odottaa tulevaisuudessa.

Ja se jokin oli Inu.

Nami oli allerginen mm. kissan hilseelle, joten sen aikana me ei voitu kissaa ottaa, vaikka me Markuksen kanssa molemmat ollaan aina kissoista kovasti tykätty. Ei mennyt kauaakaan Namin kuolemasta, kun mä sain kokea semmoista iloa, mihin luulin etten kykenisi pitkään aikaan. Mut pystyinpä sittenkin. Olin aivan hyperonnellinen, kun Inun kasvattaja soitti mulle, ja sitten me päädyttiin varaamaan Inu meille.

Inu tuli rakkaaksi perheenjäseneksi, se ei tullut korvaamaan Namia, mutta se tuli tuomaan meille iloa surun keskelle. Tehtiin tosi hyvä ratkaisu, kun otettiin kissa juuri silloin. Inu on ihan mahtava. Paras kissa ikinä!

Keväällä meille syntyi pikkuisia hamsterivauvoja, jotka osaltaan toivat iloa ja söpöyttä meidän kotiin, ja joista kaksi jäikin meille Tuitun seuraksi: Muhvi ja Houska. :) Inu tuli meille vappuna, ja meillä oli tosi iloinen kevät ja kesä.  Mä valmistuin ensimmäiseen ammattiini. Markus oli mun päättäjäisissä soittamassa klarinettia. Mun koulu loppui konkreettisesti jo maaliskuussa (päättäjäiset toukokuun lopussa), ja mä olin pari kuukautta työttömänä. Tai "työttömänä"... Mulla oli täysi työ työstää surua pois. On taatusti hirveää menettää mikä tahansa eläin, mutta on aivan kamalaa menettää koira, jonka kuvittelee elävän vielä semmoiset 6 vuottta - Nami lähti aivan liian aikaisin. Sitten tuli se päivä, kun mä ajattelin, että nyt tää homma on siinä vaiheessa, että mä voisin mennä töihin. Toki mulla oli ollut koko ajan työnhaku vireillä, mutta töitä vaan ei löytynyt ennen sitä. Kun mä aloin päästä surusta yli, niin mä pääsin töihin lähes samantien. No ne työt on nyt loppu, mutta mä opin siellä paljon. Mä sain sieltä uuden suunnan ja lähden tästä nyt jatkokouluttautumaan.

"Yhdessä me ollaan kestetty jo niin paljon, että yhdessä me kestetään tämäkin."

Meidän elämään mahtui monta ihanaa asiaa kevään jälkeen. Inu tuli, me päästiin muuttamaan isompaan asuntoon, joka on Koti... Ja sitten, vähän niin kuin yhtäkkiä, vaikka silti niin kauan odotettuna, meille saapui pikkuinen shiba. Sora <3

Mä jouduin keväällä luopumaan paljosta. Mutta sen jälkeen, mä olen myös saanut paljon. Ja ei, edelleenkään mikään meidän eläin ei korvaa Namia, eikä mitään niistä ole hankittukaan korvaamaan sitä. Vaikka se varmaan jonkun mielestä siltä tuntuu, kun meillä on täällä neljä alle vuoden ikäistä lemmikkiä ;) Meidän lauman kokoonpanossa on tapahtunut paljon muutoksia kuluneen vuoden aikana, ja nyt lauma on sellainen, kuin olen pitkään toivonut. Koiran hihna kuuluu olla kummassakin kädessä, kissan kuuluu kehrätä sängyssä, ja yhdessä dunassa kuuluu olla sööttejä pikkuisia.

Namia on edelleen kova ikävä, ja välillä itkettää. Mutta välillä tulee mieleen hyviä asioita, ilman itkua. Suurin suru on surtu pois, ja jäljellä on ikävä. Se ei häviä ikinä.

Nää ei ole mitkään jäähyväiset Namille. Nami elää mun sydämessä aina. Mä vaan koen, että tää pitää kirjoittaa. Nyt on aika kääntää uusi sivu, ja aloittaa uusi vuosi uuden lauman kanssa.

Kun ihmiseltä otetaan jotain pois, niin jotain muuta annetaan. Kun kohtaa surua, kohtaa myöskin iloa. Jos mä laittaisin viime vuoden ilot ja surut vaakakuppiin, niin kyllä vaan iloa on enemmän. Ja uskon, että niin tulee olemaan tänäkin vuonna, tuo se sitten tullessaan mitä tahansa. :)