Muutoksia

Palaanpa nyt vihdoin tämän keskeneräisen postauksen pariin. Meillä on täällä toipilas: Sora reväytti selkänsä viime viikolla. Laitan siitä ihan juuri oman postauksen, mutta taputellaan tämä ensin pakettiin, niin mielekkäämpää lukea asiat järjestyksessä. :) Nyt siis ihan toisiin ajatuksiin:

Meillä on nyt eletty ja eletään koko syksy sellaista muutosten aikaa. Mietin todella pitkään tulenko kertomaan tästä blogissa yhtään mitään, ja jos, niin mitä kerron ja milloin. Totesin sitten, että postausten tekeminen on liian haastavaa jos yrittää pitää salaisuutta, joka ei ole ollut salaisuus enää pariin kuukauteen. Laaja tuttavapiiri jo tietää tästä, joten mikäpä mua oikeastaan estää kirjoittamastakaan.

Jos kaikki menee hyvin, niin meidän esikoisemme syntyy ensi maaliskuussa. :)

Tästä blogista ei tule mitään vauvablogia. Tämä on ihan täysin puhtaasti meidän eläimistä kertova blogi, eikä täällä lue meidän perhe-elämästä. Blogissa ei ole kenenkään kasvokuvia tai nimiä, lukuunottamatta jotain kuvaa miehestäni, ja saman linjan aion pitää jatkossakin eli myöskään lapsesta ei tule tänne juttuja. Blogissa tulee todennäköisesti lukemaan lapsesta vain sen verran, mikä nyt liittyy lapseen ja eläimiin yhdessä.

Myöskään raskaudesta ei tule netissä lukemaan enempää, kuin tämän postauksen verran. Raskaus ei ole sujunut ihan oppikirjaesimerkin mukaisesti, ja siksi kulunut syksy on ollut hyvin haastava meidän perheelle. Nyt tilanne on vihdoin vakaa ja vauvalla jo sen verran ikää, että voi alkaa olemaan turvallisin mielin - joskin mitä vaan voi tapahtua milloin vaan, näihin asioihin kun emme voi itse juuri vaikuttaa. Kriittinen alkuraskaus on kuitenkin ohi ja neljä kuukautta on täynnä.

Työ jossa olen ollut, on sikiön turvallisuuden kannalta liian riskialtista, joten olen jäänyt töistä pois, enkä näillä näkymin tule kyseiseen työhön enää palaamaan. Muuten olisin kyllä työkykyinen, mutta muunlainen toimenkuva pitäisi löytää. Tulevaisuus töiden suhteen on täysin avoin, ja nyt olen siis toistaisesti kotona.

Syksyyn on kuulunut viikkoja, kun olen joutunut lepäämään paljon, ja sen vuoksi Sorakin vietti pari viikkoa hoidossa minun vanhemmillani. Tällainen koiranhoitokulttuuri on nyt tullut osaksi meidän arkea, koska mieheni on tämän syksyn aikana paljon työreissuissa, enkä ole pystynyt aina yksin Soraa lenkittämään. Nyt tilanne on onneksi korjautunut ja pystyn taas liikkumaan entiseen malliin, ainakin jonkin aikaa.

Meidän hamsterit muuttivat syyskuun alussa ystäväni luokse. Kävimme viime viikolla tapaamassa Muhvia ja Houskaa ja opastamassa niiden kynsienleikkuussa. Niillä oli kaikki oikein hyvin ja ne ovat rakastettuja perheenjäseniä - en voisi olla tyytyväisempi tähän päätökseen. Ystäväni soitteli ja kertoi haluavansa hankkia hamstereita, kun hoiti kesän aikana muutaman viikon Muhvia ja Houskaa ja ihastui niihin. Puhelun jälkeen mietin, että me tarvitsemme lisää säilytystilaa (osa ei varmaan pysty kuvittelemaankaan sitä tavaran määrää minkä kaksi pientä otusta tarvitsi), ja omat voimavarani olivat niin vähissä, että ehdotin sitten josko Muhvi ja Houska muuttaisivat. Me saimme lapsen tarvikkeille säilytystilaa, jota tässä kaksiossa ei todellakaan ole paljoa, ja hamstereiden uusi perhe sai helpon alun uusien lemmikkien kanssa. Pääsen Muhvia ja Houskaa katsomaan, eli ne eivät ole hävinneet elämästäni minnekään.

Soran kanssa on ollut myös melkoisen haastavaa kuluneen syksyn aikana - tai noh, oikeastaan koko ajan kun se on meillä ollut. :D Sora on niin kertakaikkisesti erilainen kuin mitä Nori ja Nami, tai shibat yleensä, joten olen sen kanssa ollut kyllä monesti ihan ihmeissäni. Jos olisin toivonut tuolla tavalla käyttäytyvää koiraa, niin en olisi valinnut shibaa - Sora on todella epätyypillinen. Shiboista ja koirista tiedän yhtä ja toista, mutta pakko myöntää, että Sorasta en tiedä paljoakaan. Tai no toki tiedän, mutta olen joutunut omia koulutusmenetelmiä ja omia tapojani tämän koiran kanssa muuttamaan moneen otteeseen ja miettimään pääni puhki, mitä sen kanssa oikein pitää tehdä. Kun asiat eivät vaan toimi, niin kuin edellisten koirien kanssa. Sora on omalla tavallaan aivan jäätävän salaperäinen tapaus, josta on vaikea päästä selvyyteen. Ja vaikka tähän asiaan menee hermot ties miten usein, niin loppujen lopuksi juuri tämä on se mikä minua ja Soraa sitoo yhteen. Haluan vilpittömästi oppia ymmärtämään tuota olentoa aina vain paremmin. Ja vaikka olen välillä melko epätoivoinen sen kanssa, niin uskon kyllä, että joskus meillä on vielä semmonen saumaton ymmärrys - vaikka nyt ollaan kyllä välillä ihan eri puolilla palloa.

Isoin muutos Soran arjessa kuluneen syksyn aikana on nyt ollut se, että me ollaan rauhoitettu meidän toimintaa paljon. Soran suurin ongelma on jatkuva kitinä / huomion hakeminen, se että se ei kertakaikkisesti osaa olla ilman mitään ohjattua toimintaa, ja sillä menee kaali nurin jos se joutuu vain olemaan. Huolimatta siitä, että sillä on selvät säännöt, eikä kitinällä saa mitään tulosta aikaan. (Paitsi joitain satunnaisia kertoja, kun se on saanut minut huomaamattani tottelemaan itseään. Se sai esim valtavan egon kohotuksen siitä, että heitti pallon sohvan alle, itki sitä ja minä kävin sen hakemassa sille. Ei-ikinä-enää. Nämä asiat on ihan pikkujuttuja, mutta Sora on heti nenä pystyssä jos onnistuu jekuttamaan mua.) Ikinä ei pääse kitinän avulla minnekään, eikä mitään tapahdu jos kitisee, mutta yritys on aivan järjettömän kova - siis jopa shibaksi. Norikin oli jääräpäinen, mutta jää kyllä kauaksi tästä kakarasta. Mä olin alkuun sitä mieltä, että Soran pahentunut itkeskely on vain koirakaverin kaipuuta, ja vielä viimeisimmässäkin postauksessani suunnittelin sille kaverin hankintaa. Kaveri tulee kyllä aikanaan, mutta se ei nyt ole ratkaisu tähän ongelmaan. Ja mikä se ongelman perimmäinen syy on - se on Inu.

Inu ja Sora ovat liian hyvät ystävät, niin se vaan on. Ja tämä on mielestäni aivan yhtä iso ongelma, kuin että ne eivät tulisi toimeen keskenään ollenkaan. Inu kerjää Soraa leikkimään monta kertaa päivässä, samoin Sora kerjää Inua riehumaan. Sora kiihtyy näistä jatkuvista leikeistä niin paljon, että sen stressitasot eivät pääse laskemaan ollenkaan, ja sen takia Sora on jatkuvasti ylikierroksilla, ja vaatii koko ajan lisää toimintaa. Kiihdyttävästä toiminnasta palautuminen voi viedä parikin päivää, ja Sora vetää itsensä kierroksille siis oikeasti monta kertaa päivässä. Ei ihme, että on vähän levotonta! Ja vaikka tämä asia on nyt minulle ihan täysin selvää, niin meni siinä muutama kuukausi ennen kun sen ymmärsin - ei vaan käynyt mielessäkään tällainen mahdollisuus, kun mietin missä oikein on vika. Shiban kuuluu olla nuorena hyvin aktiivinen, rasittavan aktiivinen, mutta Soralla se menee yli.

Sora vietti pari viikkoa mun vanhemmilla, ja sen jälkeen se on ollut hieman rauhallisempi, kun sai siellä tasoittaa energiaansa ilman Inua. Voi olla, että tällainen rauhoittumiskausi otetaan uusiksi, se teki hyvää näille molemmille. Sora kitisee edelleen rasittavan paljon, mutta nyt sillä on päivässä jo useita -tunteja-, jolloin se on rauhallisesti. Tällaisesta ei olisi voinut pari kuukautta sitten haaveillakaan.

Toinen asia, jonka sopivuudesta Soralle en ole ihan täysin varma, on metsässä vapaana juokseminen. Sehän on ollut meille siis päivittäistä. Ja uskon sen olevan Soran nivelten kannalta kaikkein paras liikuntamuoto, joten siksi se on ollut mulle selviö, että koira saa olla vapaana mahdollisimman paljon. Se ei kuitenkaan taida olla paras liikuntamuoto Soran pääkopalle. Lenkkeilyn suhteen on nyt kokeiltu jo vaikka mitä, ja tällä hetkellä (huom, puhumme Sorasta, joten kaikki voi mennä vinksin vonksin ja heikun keikun jo huomenna) parhaiten toimii se, että Sora lenkkeilee lyhyessä hihnassa. Alkulenkki hihnassa, sitten pääsee vapaaksi tarpeilleen, kirmailemaan ja veteen kahlaamaan (ollut suosikkijuttu siitä asti kun näki Inun järvessä), ja loppulenkki kävellään nätisti lyhyessä hihnassa. Välillä sitten toki pelkkiä hihnalenkkejä. Ja viikossa pari riehupäivää, jolloin saa juosta ja leikkiä koirakavereiden kanssa niin paljon kuin tykkää, eli pääsee purkamaan sitä energiaansa, jota on mielettömän paljon. Mutta ei enää päivittäin saa rellestää sydämensä kyllyydestä. Tämä tuntuu tällä hetkellä toimivimmalta, mutta arki Soran kanssa on edelleen yhtä kokeilua. Enkä lyö lukkoon mitään toimintamenetelmää sen kanssa, vaan olen valmis kokeilemaan ihan kaikkea. Nämä blogin tämän kertaiset kuvat on otettu tällaiselta riehupäivältä, kun Sora sai juosta metsässä. Kuten kuvista näkyy, siltä on lähtenyt pentuturkki kokonaan ja se näyttää ihan kojootilta. Jos Soralta kysyttäisiin, niin tällaisia kuvia ei saisi edes julkaista.

Saas nähdä minkälainen tilanne meillä on 5 kuukauden kuluttua, kun lapsi liittyy laumaan. Inu on silloin keväällä 2-vuotias ja Sora on noin 1,5v. Soralla oli valeraskaus minun alkuraskauden ajan, ja se oli hyvin mukana tässä odotuksessa. Ilmeisesti vauvan saapuminen kestää Sorasta liian kauan, eikä se oikein jaksa enää olla niin innoissaan asiasta. Mutta uskoisin, että vauvasta tulee sille tärkeä ja se varmaan mielellään hoitaa vauvaa. Inu todennäköisesti roikkuu vaipoissa - muusta en osaa sanoa mitään. Inu ei ole myöskään osoittanut minkäänlaista äijämäistäkään ymmärrystä asiaa kohtaan. Sora taas tiesi raskaudesta jo ennen minua.