Kitsune No: Luopumisen tuskaa

Mä käytin Norin viime viikolla eläinlääkärissä. Ensisijaisesti siksi, että sillä on paha korvatulehdus. Samalla juteltiin Norin jatkosta, tai sen verran mitä nyt itkien juteltua sain meidän luottolääkärille. Tilanne on nyt siis se, että Nori tulee pääsemään Namin seuraan ennen kesää.

Norin nivelkivut ovat jatkuvia, vaikka sitkeänä sissinä se ei niitä halua näyttää. Trocoxil ei enää riitä pitämään kipuja poissa. Ja vahvempiin lääkkeisiin mä en enää vaihda. Norilla on nyt myös vatsaoireita: se näyttää vatsakivun aina ruokailun jälkeen saamalla hillittömän "ilohepulin". Jos Noria ei tunne, niin sitä luulisi vain onnelliseksi, mutta se on siis kipeä. Nori syö aika huonosti nyt. Näiden vatsaoireiden syyn selvittäminen vaatisi rauhoittamisen ja tähystyksen tms, mutta mä en enää aio viedä Noria tutkimuksiin. Syyhän voi olla käytännössä ihan mitä vaan - lääkkeestä johtuvaa ärsytystä, kasvainta... Tässä tilanteessa aivan sama mitä se on.

Norilta tsekattiin myös silmät. Vasen silmä on ilmeisesti täysin kaihin sokeuttama, ja oikeallakin Nori näkee hyvin huonosti. Nori ei kuule oikealla korvalla mitään, vasemmalla kyllä kuulee. Uskomatonta, miten se pärjää niin hyvin tuon nenän avulla! Siitä ei kyllä helpolla huomaa, että se on käytännössä sokea eikä juuri kuulekaan. Ei ihme, että Nori välillä säikähtää, jos sitä koskettaa. Ja kipujen takia Nori on aika ärhäkkä, jos se säikähtää. Ja kun ei kuule eikä näe, niin sitähän joutuu kädellä välillä ohjaamaan oikeaan suuntaan - jos Nori ei heti hoksaa, että se on mamman käsi, niin se ärähtää. Ei se sitä pahalla tee, eikä pure, mutta puolustautuu kun pelästyy.

Norin lihaksisto on tämän talven aikana surkastunut. Liikkeet ovat huonontuneet ja raajojen virheasennot lisääntyneet. Koska Norin leikatut takajalat toimivat käytännössä lihasten varassa, niin lihasten heikentyminen on erittäin vakavaa.

On siis enää minusta kiinni, milloin Nori päästetään pois. Nori on elänyt jatkoajalla jo yli 5 vuotta, joten mä olen näitä ajatuksia joutunut pakostikin pyörittelemään mielessäni monet kerrat. Ja miettimään sitä, että mistä sen sitten tietää, milloin on oikea aika.

Kirjoitin jo joskus aikaisemminkin rajoja, jotka olen asettanut. Milloin pitää luopua? Sitten kun Trocoxil ei enää tehoa. Mutta niin aikaisin, että Nori edelleen käy iloisena pienellä kävelyllä ja vähän leikkii. Mä en aio odottaa sitä päivää, kun Nori ei enää nouse sängystä ylös. Nori on ylpeä koira, joka saa pitää ylpeytensä ja elää koko elämänsä sillä partiolais asenteella, mikä sillä on. Aina valmiina toimintaan!

Vaikka mä kävin eläinlääkärissä sen kanssa itkien, niin en mä itkenyt kuin sen yhden päivän. Kun aika on, niin päätöksen teko on helppoa. Mä en voisi kuvitellakaan, että pitäisin Noria luonani pidempään vain itseni takia, ja seuraisin sitä miten sen kivut lisääntyy. Sen mitä itken, niin itken omaa ikävääni: Nori on mun pitkäaikaisin ystäväni ja kumppani, joka on opettanut mulle paljon. Ei vain koirista ja shiboista, vaan elämästä. Ei tasan kukaan tiedä, miten paljon sattuu, kun joudun tämän päätöksen tekemään.

Silti se on tavallaan helppoa. Mä en "joudu" tekemään päätöstä, vaan mä saan tehdä sen. Mä saan sanoa Norin puolesta, milloin peli loppuu. Nori ei pysty sanomaan sitä itse. Kukaan muu ei tunne sitä niin hyvin, että tietäisi milloin aika on. Mulla ei ole minkäänlaista epäröintiä enää, ja siitä mä tiedän, että se hetki on aivan pian. Norin silmissä näkyy väsymys, mitä ei ole ollut ennen. Nyt on edessä sen viimeinen kevät.

Surullista, eikö vain?

Vai onko sittenkään?

Kun päällimmäisenä ajatuksena on kiitollisuus siitä, että Nori on kaikesta huolimatta saanut elää näin pitkään, niin ei tämä ole surullista. Mä olen iloinen siitä, että Nori on saanut olla mun kanssa näin pitkään. Iloinen siitä, ettei tätä päätöstä tarvinnut tehdä yli 5 vuotta sitten, kun kivut alkoivat, vaan Nori sai taitavien lääkäreiden ja lääkkeiden ansiosta näin pitkän elämän. Ei se ole surullista. :) Siinä ei ole surua rikkahippusen vertaa.

Loppuun pari kuvaa pääsiäiseltä, käytiin moikkaamassa Samua: