Sora ja Inu kertoo matkasta Lofooteille

Sora ja Inu täällä moi! Moi! Mamma sano, että me saadaan kertoo meidän retkestä. Mä, Sora, kirjotan tällä punasella ja Inu kirjottaa tolla violetilla.

Meillä oli hurjan hauska reissu meidän matkatalolla Tosi Kaukastaniin. (Norjaan pösilö) Matkatalossa oli eteisaula, siinä oli hyvästi viileetä, eteisaulan vasemmalla puolella oli ruokailutilat ja mun makuuhuone. Aulasta suoraan oli kylpyläosasto. Ja oikealla oli keittiö, sekä iso oleskelumakuuhuone. Ja se matkatalo oli.... Siiiiss, ootko tosissas? Okei, se oli semmonen ikivanha ja kulahtanu matkailuvaunu. Lattiapinta-alaa alle 2 neliöö. Säälittävän pienet penkit ja pöydälle just ja just mahtu aamupesulle. Sänky oli tosi pieni. Ja mikä pahinta, koko helahoidossa ei ollu suihkua!!

Ekaks mä ajattelin, että mennään jonnekin kivaan paikkaan. Mut se eka pysähdyspaikka oli aivan hirveä. Siellä oli lähellä isoja mölyäviä autoja ja hirveästi mölyä. Olin sängyn alla sen "ruokatauon" ja sit olin onnellinen kun pääsin takas autoon ja boksiin. Kuvittelin et lähdetään takas kotiin. Mut ei mentykään. Ei koko viikkona. Ne pari ekaa päivää oli aika kaaosta, kun en päässy suihkuun. Mä etsin ja rämpytin jokaikistä johtoa minkä löysin, mut mulle ei annettu suihkua mistään!! Mut sit mä löysin vaatekomeron ja se oli ihan fine, leikin Narniaa siellä.

Me oltiin eka yö Kaaresuvannon lähellä semmosen kivan kodan pihassa. Siellä oli paljon käpyjä. Yöllä mä kitisin että saanko tulla sänkyyn, ja kun mamma ei vastannu mitään, ni hyppäsin sit ja möngin sen viekkuun. Siellä mä nukuin kaikki seuraavatkin yöt ja Inu nukku kans ja pappa. Se eka päivä oli matkapäivä. Toisena päivänä me pysähdyttiin koskipaikoissa.

En kyllä tykänny niistä koskista. Enkä yykeänperästä.

Tässä me ollaan mamman kanssa koskipaikassa

oonpa mä söpö

Skiboten, en tykkää.

Isistä tykkään.

Mä oon söpöö

Tässä meillä on tauko. Mä viihdyin sängyn alla.

Mä laitan jotain kuvia mistä mamma tykkää vaikken mä niissä ookkaan. Målselvfossen

Löydettiin loistavan hyvä yöpaikka isonveden vierestä. Siellä mä sain vapaana kirmailla illalla pitkin ja poikin sitä hietikkoa ja nurmikkoa! Oltiin lähellä Foldvikia. Seuraavana aamuna mammalla oli kamera ja otettiin kuvia ja käveltiin, ennen kun jatkettiin matkaa. Mami laitto muutaman hepulikuvan tästä paikasta edelliseen postaukseen.

Pysähdyttiin lähellä Lodingeniin kääntyvää tietä ja siellä mä olin jo sitte rennompi, ei se reissaaminen ollu oikeesti yhtään hullumpaa hommaa. Muut lähti kiipeemään vuorelle ja mä jäin kattomaan niitä ikkunasta.

Siirryin sängyn päälle.

Tuolla mä katon ikkunasta.

Sieltä oli hyvät maisemat!

Yöksi me mentiin näköalapaikalle lähelle Sildpolnesetia. Siellä mut kannettiin ensin vähän matkaa repussa ja sit mä tulin repusta ja pääsin reippailemaan siellä. Kiipesin tosi korkeelle. Oli vaan niin pilvistä että näky huonosti. Huonot säät oli muutenkin, enkä mä oikein tarjennu ulkona kauaa. Mut täällä oli kivan rauhallista köpötellä ni ei palellu niin.

Tässä mä oon vielä repussa

Tässä mä tuun repusta

Wau mitkä pilvet!

Tässä mä oon huippu komee kolli

Kaverikuva!

Täällä sitä kävellään

Hyvät kävelyt

Sitten oli vähän semmosia pikkuisia kaupunkilenkkejä ja isonveden ihmettelyä, kun ajeltiin Rambergiin. Rambergissa oli hyvä paikka olla pari yötä.

Mamma sai aina hepulin ku tultiin isonveden rantaan. Se yritti saada mua maistamaan tota vettä. Öö?

Mamma sai Rambergissa sinä iltana tosi huonon idean. Lähdettiin kävelemään semmosta älyjyrkkää mäkeä ylös. Mä tiesin heti, että tästä ei hyvä seuraa. Pidettiin taukoja, ja mä kävin nuolemassa mamman naamaa ja tsekkasin mikä tilanne. Huono. No sit jossain vaiheessa se sano, että jos se saa paniikkikohtauksen siellä ylhäällä, ni se ei pääse ikinä alas. Joojoo, mä tiesin jo siinä vaiheessa että olis hyvä kääntyä, mut ihmiset! Piti kiivetä. Siis mähän tykkäsin kiivetä, mut mamman ei ois hyvä ollu kiivetä. Sit se meni ihan hysteeriseks siellä ja mä en ees saanu sitä rauhoteltua, mut pappa sit sai, ja päästiin pikkuhiljaa alas sieltä. Tosi typerää toimintaa.

Sen seuraavan päivän te huitelitte koko päivän jossain ja mä nautiskelin vaunun lämmöstä untuvapeitolla. Kävitte vaan syömässä välillä, kun ainaki kerran päivässä syödään saman pöydän ääressä kaikki.

Niin, meillä oli hyvät seikkailut! Mamma ja pappa oli kattonu kartasta semmosen Kvalvikan. Se oli huisin hieno hiekkaranta! Mut mamma ja pappa luuli, että sinne on ihan vaan suora kilsan reitti vuorten solassa. No se oli 3km suuntaansa ja siinä piti kiipeillä ylös ja alas kivillä. Siellä matkalla oli lampaita hirveesti ja joku tirppa. Meille tuli kauhee nälkä siellä, eikä meillä ollu edes eväitä mukana. Mutta se oli hieno paikka! Siellä vaan oli vähän epäilyttäviä lampaita, jotka oli meistä tosi kiinnostuneita. Musta ne oli kyllä kivoja kavereita.

Tuolla se vihdoin näkyy! Alhaalla oli telttailijoita, siitä vähän koko osviittaa

Se sai taas hepulin? Jep.

Hiekka oli hyvää!

Tykkäsin Kvalvikasta NÄIN paljon!

Täs on ne lampaat

Me palattiin matkailutaloon ja hetki levättiin  ja sitten lähdettiin toiseen seikkailuun! Noustiin tooooooosiiiiii korkealle. Onneks oltiin reenattu edellisenä päivänä, ni mamma ei saanu mitään pahempaa hepulia siellä ylhäällä.

Tonne me mentiin! Reinelle!

Onhan noi maisemat tosi jylhät. Ja oltiin korkealla. Ja mamma oli kauhusta jäykkänä. Mä koin mun velvollisuudeksi ajaa kaikki pois näkemästä sen noloa pakokauhua, ja elämäni ekan kerran olin Vahtikoira ja murisin kaikille ihmisille! Mur! Mä luulen että olin tosi hyvä siinä!

(Mamman huomautus: Sora tosiaan murisi kaikille, mutta ei ollut järin vakuuttava. Tää oli kumminkin semmonen tilanne, missä sen dominoiva luonne näkyy: kun mammasta ei ollut johtajaksi, niin Sora nappasi heti paikan itselleen. Sora tipahti maanpinnalle samantien, kun vuorelta laskeuduttiin ja moikkasi näitä ihmisiä iloisesti, joille oli murissut, kun mitään mamman pelastustehtävää ei enää ollut.)

Tässä mä lievitän mamin tuskaa

Ei voitu syödä ylhäällä (?), joten tehtiin ruokaa puolivälissä rinnettä. Ai niin Mami kiittää Kekkiä tosta tuubihuivista, se pelasti sen pääparan monta kertaa! Hanskoja sillä ei ollu ni se laitto sukat käteen.

Te tulitte tosi myöhään sieltä Reineltä. Mä kävin sit mamman ja papan kanssa siinä leirintäalueen hiekkarannalla katsomassa aurinkoa joskus yöllä.

Oon rantajellona

Tässä mä tiirailen muita ihmisiä leirintäalueella

Ja sitten me nukuttiin hirmu vähän ja aamulla lähdettiin jatkamaan matkaa. Se olikin sit semmonen nukkupäivä. Mamma ja pappa kävi välillä jossain lasinpuhaltamossa ja kahvilla ja viikinkimuseossa. Me ei tehty mitään kummempaa.

Syötiin banskua!

Ja levättiin. Se oli totaalisen tylsää.

Tää on se viikinkimuseo.

Iltapalalla

Hei sä nukut mun sängyssä!

Se seuraava yöpaikka oli fiasco ku ei jaksettu etsiä parempaa. Meni koko ajan autoja ohi. Oltiin semmosen ison tien vieressä, siinä oli kapea kaistale tien ja meren välissä.

Niin, ja mulla kun oli niin hirveän tylsää sen edellisen päivän, ni mä päätin aamulla vähän huvitella ja hyppäsin ovenraosta pihalle! Voi että saatiin hyvä leikki! Mammasta lähti ihan mieletön ääni ja se juoksi mun perään, mut eipä saanut kiinni! Hyppelehdin siellä pusikolla ja kävin kakalla. Sit mami meni jotenki sekasin ja lähti juoksemaan ihan väärään suuntaan, ja mun piti sit juosta sen perään, ettei se eksy tai jää auton alle. No sain sen sit onneks just ja just kiinni ja päästiin takas vaunuun!

Mamma ja pappa kävi jossain akvaariossa ja sotamuseossa. Me ei päästy niihinkään, mut ei se mua kyllä haitannu yhtään, kun kaiken sen ajelun lomassa me ihan mielellään loikoiltiin sängyllä.

Onpa se hyvän värine!

Löydettiin kiva yöpaikka, ja kun mentiin merenrantaan, niin sieltä vasta kivaa löytykin! Meinaan toinen shiba! Se oli semmonen vanhaherran Shinju 10v Sveitsistä. Mä rakastin sitä ja sen ihmistä! Se oli tosi huippukiva!

uus kaveri!

Me paistettiin illalla lettuja pihalla. Siinä oli kiva olla ulkona, mut alko sataa.

Toi on tuulensuoja tossa.

Seuraavana päivänä pappa ja minä käytiin kahdestaan semmosella Matmora vuorella. Mä olin mamin kanssa, käytiin ulkona ja sit ku kyllästyin ni se meni ettimään simpukoita. Se oli kyllä ihan sekasin niistä kaikista simpukoista ja roudas niitä monta pussia kotiin.

Sain vuorella lumihepulin!

Matmoralle menossa puolessa välissä

Hei tää on se lammas! Joka oli unohtanu pentunsa aidan väärälle puolelle ja hyppäs sitte aidan yli niiden luo.

 Illemmalla ajeltiin kohti Digermulenia ja jäätiin leirintäalueelle matkan varrelle yöksi. Jätettiin vaunu sinne ja ajeltiin vielä autolla kauemmaksi ja löydettiin tämmönen hieno korallihiekkaranta!

Mä vähä venytän

Paikalliset kävyt oli tosi ihmeellisiä!

Koralliiii!

Etsittiin simpukoita

Seuraavana päivänä mentiin aika lähelle Harstadia. Sielläkin paistettiin lettuja.

 Muistatko mitä aamulla tapahtu? Tyyppi oli iha kauhuissaan! No oli syytäkin! Me kaikki nukuttiin umpiunta, ja sit yhtäkkiä. Kuului aivan jäätävä MÖÖÖÖÖÖÖÖ. Mulla meni ihan pasmat sekasin ja mammalla kanssa. Mä menin sängyn alle ja tärisin siellä iha tosissani. Lauma hirviöitä hyökkäsi meidän vaunun kimppuun! Ne puri ja puski ja tökki ja potki meidän vaunua ja se melkein kaatui!! Ehehee, ne oli hei lehmiä, eikä ne muuta ku vähä vaan nuoli mökin seinää.

HIRVIÖ! Niitä ON olemassa!

 Mamma ja pappa viihtyi päivällä jossain kylpyläpaikassa. Illalla ajeltiin Målselvfossenin kosken yläjuoksua pitkin ja löydettiin keinu ja muutenkin kiva paikka olla yötä.

Annan mamille vauhtia.

Meidän perhe! Ihan hyvä kuva kyllä.

Sitten seuraavana päivänä me palattiin takas meidän Suomeen ja mä kiipesin Saanan huipulle! Siitä ei nyt oo kuvia. Mami sano että sata kuvaa tähän postaukseen sais riittää. Seuraava päivä ajettiin ihan hullun paljon, mökille asti. Oltiin mökillä aamuneljältä. Matkalla käytiin semmosessa halpakahvipaikassa, missä mä sain jolkotella vapaana Repe koiran kanssa. Sitten mamma ja pappa pysähtyi jossain missä oli 450 koiraa, muttei yhtään mun vertaista.

Joku Espresso, ei ees latte

Oli ihan hyvä reissu kyllä, vaikka alkuun mä olin aika skeptinen sen suhteen että mitä tästä tulee. Pari viikkoa meni nopeasti ja kotona pääsin heti suihkuun. Niin, ja musta oli kaikkein parasta ku oltiin kaikki yhdessä ja tehtiin kaikkee kivaa! Mm-m.

Lonks lonks ja hyvästi haaveet

Oon viimeksi toukokuussa kirjoittanut tänne, voi apua miten paljon tässä välissä on taas tapahtunut!

Meidän laumamme on yhdellä lemmikillä pienentynyt. Tuittu rakas jouduttiin päästämään pois 16.6.

R.I.P. Tuittu, Goldilock´s Androgum

 

Joko Muhvi tai Houska puraisi Tuittua selästä. Huomasin pahan haavan selässä seuraavana päivänä, mitään tappelun ääniä en ollut kuullut. Tämä riita oli ensimmäinen mikä näillä hamstereilla on ikinä ollut. Tuittu erotettiin heti omaan asumukseensa, ja haavaa hoidettiin seuraavat pari päivää. Haava lähti heti hyvin parantumaan, mitään tulehduksen merkkejä ei ollut ja Tuitun vointi vaikutti olevan hyvä. Muutama päivä meni näin, ja sitten Tuittu alkoi piipittämään 15.6 illalla. Ajattelin että katson aamuun mikä sen vointi on. Aamulla Tuittu hytkyi ja oli siis aivan selvästi tuskissaan, joten päästin sen nopeasti pois.

Ilmeisesti kaverit huomasivat, että Tuittu ei ole jotenkin kunnossa, tai sitten sillä vain tuli ikä (1v 8kk) vastaan, ja muiden mielestä oli hyvä ajatus päästää se pois. Jyrsijät osaa olla aika "rajuja", mutta se on vain luonnollista niille - jos joku on heikko niin sillä ei ole enää pesään asiaa.

Tuittu oli tosi suloinen robo, joka mahdollisti sen että mä sain hoitaa tämän yhden hamsteripoikueen. Muhvi ja Houska ovat jo yli vuoden ikäisiä, mutta silti Tuittu oli aina se joka hoiti kaiken. Päätti mihin tehdään pesä jne. Saas nyt nähdä miten kaksikon yhteiselo sujuu ilman mammaa. Ainakin tällä hetkellä kaksikko voi hyvin. Ne olivat juuri pari viikkoa hoidossa meidän Norjan matkan aikana ja pärjäsivät hoidossakin hienosti.

Niin, olimme 2 viikkoa asuntovaunulla reissussa. Teen reissusta oman postauksen myöhemmin.

Ja sitten tuohon otsikkoon. Sanoisinko, että vaikka tässä on nyt ehtinyt ajatusta mielessään pyöritellä jo jonkin aikaa, niin edelleen tämä tuntuu aivan käsittämättömältä. Että mulla on täällä kolmas sairas shiba.

Yksi suurimmista syistä miksi mä olen shiboihin päätynyt, on ollut se, että rotu on perusterve. Ja edelleen mä voisin sanoa, että niin on. Vaikkakin Norilla oli nivelongelmia, ja Namilla oli kilpirauhasen vajaatoiminta ja allergioita. Ja nyt mulla ilmeisesti on täällä toinen lonkkavikainen shibani.

Soran lonkat alkoivat naksumaan/lonksumaan kuuluvasti heti, kun sen juoksut alkoivat, eli 7kk iässä. Lonksunta kuuluu vain sisätiloissa, silloin kun Sora lähtee liikkeelle ja liikkuu tietyllä ravinopeudella. Lenkillä ääntä ei ole ikinä kuullut ja Sora liikkuu tosi mielellään pitkiäkin lenkkejä. Kuukauden päivät mä jaksoin seurailla tilannetta, ja toivoa, että ehkä tää nyt vaan on joku ikään liittyvä löysyys, mikä äänen aiheuttaa. Ehkä ne juoksut kuitenkin vaikuttaa noihin lonkkiin. Sitten Sora koirapuistossa kevensi jalkaa parin askeleen verran ja se oli sit siinä, varasin ajan röntgenkuviin. (Sora ei ole sen jälkeen ontunut)

Lääkäri kokeili ensin pöydällä Soran nivelet läpi. Mä olin itse siinä vaiheessa kohdistanut äänen polveen (virheellisesti, kuuluu siis lonkasta), joten olin aika helpottunut, kun lääkäri sanoi, ettei polvissa ole kyllä mitään vikaa. Toisen saa ihan väkisin vääntämällä pois paikoiltaan, toista ei edes saa, joten ne ei ainakaan naksu. Sitten lääkäri venytti Soran lonkkaa ja siitähän Sora ei tykännyt. Siis yritti vetää jalkaa pois, muutenhan se antaa tosi hienosti tutkia. Siinä vaiheessa heräs mulla taas pieni epäily. Sit Sora laitettiin unten maille ja kiikutettiin röntgeniin.

Hetken kuluttua lääkäri pyysi mua katsomaan kuvia ja totes heti että "Kyllä mä sanoisin että nää D/D:t on". "DEET?" Hetken toivon, että väärin kuulin, oisko ne sittenkin ollu beet. Mutta ei, kuvista näkee ihan selvästi miten löysät lonkat Soralla on. Nivelrikkoa ei onneksi ole. Lääkäri lohdutti, että ei nää pahimmat D:t ole, niitäkin on niin monenlaisia, ja että moni koira elää tämmöisillä lonkilla eikä kukaan tiedä niissä mitään vikaa olevan. Kyllä kyllä. Niin Noristakin sanottiin, että ei ne D/D lonkat välttämättä tule haittaamaan, mutta toisinpa kävi. Soran lonkat eivät kuitenkaan ole niin huonot kuin Norilla, ja Norihan kuvattiin vasta 5-vuotiaana. Soran kanssa saadaan tukitoimet käyntiin heti alkuunsa. Nivelravinteet on jo käytössä.

Sora 9kk, lonkat tällä hetkellä epävirallisesti D/D

Terve selkä

Soran luusto kehittyy yhä, ja on hyvinkin mahdollista, että lonkat tulevat tuosta vielä tiivistymään sen iän myötä. Mutta terveitä noista tuskin saa. Voi olla, että lonkat eivät tule Soraa lonksumista enempää haittaamaan. Voi olla, että se saa ihan hyvän elämän ilman leikkauksia. Tai sitten ei, sen näyttää nyt vaan aika. Vien Soran uudestaan kuvattavaksi noin 1,5-2 -vuotiaana ja sitten mietitään tilannetta uudestaan.

Se miten tää nyt vaikuttaa Soran elämään on, että se ei saa hyppiä eikä vetää. Eipä siitä ole agilitykoiraa suunniteltukaan, eikä rekikoiraa. ;) Harrastuksia pitää vähän miettiä. Mä ajattelin että doboa voitais kokeilla. Ja tehdä temppuja, joilla saadaan takapäänlihaksistoa vahvistettua. Ja liikuntaa, liikuntaa ja liikuntaa. Sora onneksi on tosi sporttinen, ja se on ollut koko ikänsä keskivertoshibaa lihaksikkaampi. Takapään lihasten ylläpitoon kiinnitetään nyt entistä enemmän huomiota, jotta lihakset myös jatkossa tukevat niveliä. Pahin mitä Soralle voisi nyt tehdä, olis laittaa se pumpuliin ja vähentää sen liikkumista.

Mä sain muutamaltakin henkilöltä viestejä, jotka vihjaili siihen suuntaan, että Soraa liikutettaisiin liikaa ja huonot lonkat johtuisi siitä. Näin ei todellakaan ole, noihin lonkkiin ei vaikuta muu kuin perimä. Liikunta vaikuttaa - positiivisesti. Jos Sora olis rimppakinttuteini, niin sen tilanne olis huonompi. Soralla on terveet vanhemmat, mutta niiden japanilaisista taustoista ei sitten olekaan tietoa sen enempää, kuin että samaa linjaa on Suomeen pari D-lonkkaista shibaa tuotu. Mä otin itse tietoisen riskin, kun Soran hankin ja nyt vaan kävi näin, eikä se ole kenenkään syy. Liikunta on aina tehty Soran ehdoilla, mutta jos joku  kuvittelee, että me raahattais Soraa perässä 10km lenkkejä asfaltilla (miten kukaan voi edes miettiä mitään tämmöstä?), niin avataanpa tätä vähän.

Sora käy juoksulenkillä 1-2krt viikossa, juoksulenkin pituus on 7-10km ja se tehdään kokonaan maastossa tai tien pientareella, ei lainkaan asfaltilla. Mun mies harrastaa Soran kanssa pääasiassa siis maastojuoksua, jolloin Sora menee vapaana metsässä miehestä muutaman metrin päässä. Nämä juoksulenkit on aloitettu kun Sora oli noin 5kk ja alkuun se juoksi 3km. 5kk ikäisenä Sora teki 5km maastojuoksulenkkejä, siis vapaana metsässä. Näissäkin juoksulenkeissä on runsaasti kävelyosuuksia. Sorahan inhoaa kävelyä, kun ollaan juoksemassa. Varsinkin pyöräillessä se on välillä pakotettava kävelemään, kun haluaisi vaan juosta ja nauttii siitä. Sille itse liikunta on palkinto. Sora esim. opettelee pyöräillessä käännöksiä "oikee" ja "vasen", ja jokaikisen käännöksen jälkeen kun sitä kehuu, niin se saa hirveen spurtin kun on niin innoissaan. :)

Pyöräillessä Sora on (ainakin vielä) hihnassa, mutta pyörälenkit suunnitellaan mahdollisimman paljon sitten hiekkateille. Sora on juossut asfaltilla pyörän vieressä pisimmillään 4-5km, eikä semmoinen kyllä lonkkia riko. Alku- ja loppuverryttelyt hoidetaan ja nuuskuttelukävelyjä on useita kertoja tuonkin matkan aikana. Nää asfalttiosuudet on vähän väistämätön pakko, jotta pääsee hiekkateille tästä meiltä. Pyöräillessä koiraa ei saa ohjattua pientareelle, niin kuin juostessa. Mun mies ei muuten itsekään juokse yhtään asfaltilla, joten senkin puolesta voi kaikki olla ihan varmoja, että ei juokse Sorakaan :D

Sora lenkkeili juoksujensa ajan (kuukauden) hihnassa, ja siitä muodostui sille ongelmia. Sora väistää hihnaa, jolloin se askeltaa oikealla takajalalla vinoon. Tämäkin ongelma saatiin ratkaistua niin, että ne osuudet kun Sora on hihnassa, se juoksee ihmisen takana. Silloin sen liikkeet on oikein hyvät, kun se ei väistele hihnaa. Sorahan siis ihnoaa kaikkia hihnoja ja valjaita. Juostessa Sora menee semmoseen onnelliseen vaellusfiilikseen, se on ihan elementissään silloin.

Noi juoksulenkit on Soralla peruslenkkien lisänä, muuten se lenkkeilee (niin että ihminen kävelee) 1,5-2 tuntia päivässä. Suuri osa lenkeistä sijoittuu metsään, jossa Sora jolkottelee vapaana. Välittömästi kytkettävissä. Sorahan ei lähde vapaanakaan fleksin pituutta kauemmaksi. (paitsi leikkimään naapureiden kanssa, vieraiden koirien luokse ei mene) Kerran se nosti rusakon liikkeelle, mutta tuli samantien kutsusta luokse ja jätti ajon kesken. Mä luotan siihen tosi paljon, riistavietti ei ainakaan vielä ole nostanut päätään.

Sitten me käydään koirapuistoissa noin kerran viikossa. Siellä menee tunnista pariin tuntiin, kun Sora rallattelee kavereiden kanssa. Kaverikoiria nähdään myös lenkkien merkeissä.

Nyt ei varmaan ole enää väärinkäsityksiä kenelläkään Soran liikkumisesta? Sitä ei tulla missään tapauksessa vähentämään, vaan lisäämään. Uimaan haluaisin Soran saada, mutta kun inhoaa vettä...

Hyvällä tuurilla (jota mulla ei kyllä ole) lonkat eivät vaikuta Soran elämään. Enemmän tää mahdollisesti mun suunnitelmiin vaikuttaa.

Mä toivoin, että Sorasta olis tullut mulle jalostusnarttu, mutta nyt näyttää siltä, että niin ei tapahdu. Jos siis mitään ihmeparantumista noille lonkille ei käy. Toki Soran jalostuskäyttöön vaikuttaa myös muut asiat, joita mä olen puntaroinut jo ennen tätä lonkkatulosta. Rohkea luonne on Soran vahvuus, jota mielelläni olisin jalostukseen käyttänyt. Ulkonäöllisesti Sora on myös ihan nätti. Mutta liian iso: korkeutta en ole nyt mitannut, mutta siinä 40cm kieppeillä se on (ihanne on 37cm, Sora on siis uroksen kokoinen). Suomessa on paljon shiboja jotka eivät mahdu rotumääritelmän mittoihin, joten tätäkään asiaa ei voi vaan ohittaa. Toinen asia on Soran huonot hampaat. Sillä on aivan täydellinen leikkaava purenta kyllä, eikä sillä ole hammaspuutoksia. Miten niin siis huonot hampaat? Siltä puuttuu hammaskiille. Ja se on myös periytyvä ominaisuus. Sora on ensi viikolla menossa nyt toisen kerran hammashuoltoon, sen hampaat fluorataan ja toivotaan parasta, että kiille kehittyisi iän myötä vielä. Noi hampaat todennäköisesti vähän vihloo Soraa ja fluorauksella yritetään sitä helpottaa. Olisin toivonut, että röntgenkuvien yhteydessä oltais nämä hampaatkin hoidettu, mutta röntgannut lääkäri ei ollut hampaisiin perehtynyt. Hänen mielestään Soran hampaissa ei ollut yhtään mitään vikaa :D Ne on siis tyvestä lähinnä harmaat, ei lainkaan sen näköiset kuin 9kk shiban hampaiden pitäisi olla. Hammaskiveä niihin voi alkaa kertymään myös herkästi. Sora on siis 9kk ja ensi viikolla se rauhoitetaan jo kolmannen kerran hoitotoimenpidettä varten... Ekan kerran se rauhoitettiin 6kk ikäisenä, jolloin hampaat hoidettiin ekan kerran ja jolloin Soralta poistettiin yksi ylimääräinen pysyvä hammas.

Ensisijaisesti Sora tuli mulle harrastus- ja lenkkikaveriksi, perheenjäseneksi, joten se että siitä ei taida tulla jalostuskoiraa, ei ole mulle valtavan iso asia. Jotenkin tähän osaa nyt suhtautua paljon leppoisammin, kun on jo se tietotaito nivelvaivaisen koiran kanssa elämisestä. Norikin sai pitkän elämän. Toki mä toivon, että Sora ei joudu leikkauksiin, koska toipuminen on niin pitkäaikainen prosessi - ja vaatii paitsi koiralta, niin myös omistajalta sata prosenttista sitoutumista siihen kuntouttamiseen. Katsotaan miten hyvin mä saan itseni olemaan miettimättä pahinta. Parhaassa tapauksessa Sora tosiaan elää ihan normaalia elämää :) Lenkkeilyä ja liikkumista tämä vaiva ei vielä haittaa ollenkaan. Norjassa Sora kiipeili vuorilla parhaana päivänä 7 tuntia ja hyvin jaksoi.

Sen verran tämä harmittaa, että mä olisin toivonut saavani Soran pennun itselleni, lähinnä Soran mahtavan luonteen takia. Parempaa koiraa kuin rohkea ja sosiaalinen shiba ei kyllä ole. Ja nyt kun kolme shibaa on osoittautunut sairaiksi, niin väistämättä mä aloin miettimään, että meidän seuraava koira ei ehkä olekaan shiba. Vaikka mä olen vannonut että mulla tulee aina olemaan shiboja (niin tuleekin, kyllä mä shiboja vielä hankin) ja juuri tämä on se mun oma rotu. Rajansa kaikella kuitenkin. Koira on meillä ensisijaisesti perheenjäsen, sen on oltava aktiivinen ja liikunnallinen kumppani. Jos lonkat alkaa Soraa vaivaamaan, eikä siitä enää olekaan lenkkikaveriksi, niin mä haluan että mulla on koira joka taatusti lähtee mun kanssa lenkille, jos Sora lepää.

Sora on nyt kaksi kuukautta elänyt ilman koirakaveria, ja se tarvitsisi koiraseuraa. Vaikka se näkee muita koiria melkein joka päivä, niin ei se ole sama asia. Eikä Inukaan korvaa koirakaveria nimestään huolimatta. Sora on semmoinen laumasielu. Nyt kun se on murrosiässä, niin toisen koiran hankkiminen ei ole (eikä nyt muutenkaan) mikään tämän päivän, eikä tämän vuoden asia. Mutta sitten kun Sora on aikuinen, niin meidän laumaan todennäköisesti tulee "vääränrotuinen" :D Rotu on päätetty jo, eli sen verran tosissaan mä näiden ajatusten kanssa olen. Seuraava askel on tutustua kasvattajiin jne., mutta koiraa ei kyllä ole ehkä pariin vuoteen siis tulossa. Voihan se olla, että mä vielä mieleni muutan ja seuraavakin on shiba, mutta tällä hetkellä fiilikset on sellaiset että ehkä ei. Kaksi koiraa laumassa kuuluu mun mielestä olla, vähän oudolta tuntuu kun nyt on vain yksi. Mutta 2-3 vuoden ikäeron haluan niillä olevan, kuten Norilla ja Namilla.

Semmoisia kuulumisia meille, vähän haikeita, mutta elämä itsessään on oikein mukavaa Soran kanssa :) Meillä oli aivan mahtava reissu Norjaan, mutta voitte kuvitella että noiden yli tuhannen kuvankin läpikäymisessä menee hetki, niin en heti saa siitä enempiä kirjoitettua :D

I believe I can fly!

I believe I can fly!

...ja muutama muu kuva, joissa näkyy Soran syvin olemus:

Mestaripomppaaja

Salamakiihdyttäjä

Kettuloikkaaja

Keppitaikuri

Mualiman napa

Kato kupla!

Kävyn noutaja

Sora <3

Soralla oli tänään hirmuisen paljon kaikkea kivaa katseltavaa. Me käytiin Peltosalmella, Ylä-Savon ammattiopistolla Päivä Maalla -tapahtumassa. Siellä oli lehmiä, lampaita, hirveesti lapsia, isoja koneita ja paljon koiria. Sora osallistui Match Showhun, oli punaisten pentujen neljäs. Esiintyminen oli nyt huonoin tähän astisista. Meidän vuorolla satoi ja Soran peppuun tuuli, niin se istui aika monta kertaa. Mutta kivaa sillä oli. :) Sora aina leikkii mielellään, enkä mä nykyään enää edes tarjoa herkkuja sille, kun lelut on mieleisempiä.

Vähän huonojakin uutisia on. Soralla on ollut hirmuiset pissashowt, jotka oon laittanut juoksujen piikkiin. Se ei siis ole millään meinannut löytää pissapaikkaa, ei ikään kuin halua merkata. On ollut aika hämillään juoksujen alettua, kun on henkisesti vielä niin kakara. Nyt se on kuitenkin parina yönä sitten pissannut matolle, joten soittelen maanantaina eläinlääkärille. Joko sillä on joku pissitulehdus, tai sitten se on vaan noista juoksuista vähän sekaisin. Toivotaan ettei mitään kummempaa ole.

Inun salaliittoteoria

"Oon aivan varma, että noilla tyypeillä on jotain mua vastaan.

Kaikki alkoi muutama viikko sitten. Hirveä tykitys, kuin ois keskellä sotatannerta ollut.

Aina kun menin mamin viereen nukkumaan, niin se alkoi hätsimään ja kröhimään - järkyttävää! Singahdin häntä pitkänä alas sängyltä ja väistin pöpöbakteereja. No tätä hätsimistä jatkui sitten sen pari viikkoa. Mä en oo saanu hetken rauhaa! Aina kun ajattelen, että jes, nyt se alkaa nukkumaan, niin eikö se yski keuhkonsa pihalle ja meikäpoika juoksee alta pois. Pakko nyt sanoo kyllä, että en oo oikeesti ikinä pelänny mitään niinku tätä sarjatulta. Söpösesti köllähdän viereen ja hyrrään ja leivon ja toinen aivastaa mut huoneen toiselle puolelle! Mikä loukkaus.

Hätsiminen on nyt vähentyny ja oon saanu jo nukkuakin mamin vieressä aika pitkiä aikoja ilman keskeytyksiä. Mut oon ollu aika varovainen. Heti kun se haukkaa henkee sisäänsä, niin mä väistän jo valmiiks. On ollut aika rankat pari viikkoa. Ja kun on vielä ne lapsetkin.

Mut sit, kun tästä alettiin selviämään, niin tuli toinen hyökkäys.

Oli aivan tavallinen ilta. Kävelin kohti ruokakuppia, kuten joka ilta. Ojentelin tassuseni ja kohotin häntäni huippuun, ja liikuin olohuoneesta keittiöön. Mutta kun tulin sen kaapin takaa, niin JÄRKYTYIN. Pappa oli keittiössä ja soitti just sillä sekunnilla kitarasta jonku epävireisen riitasoinnun, ja mä hyppäsin ilmaan. Otin parit sivuliikkeet ja pyörähdin lattialle. Luulin että nyt osu ja uppos. Noo, ei mitään käynytkään, mut oon nähnyt parhaakseni varoa vähän tota kitaraa. Onhan se siis sillä aina soitellut, mutta en oo ikinä ennen tajunnu miten vaarallinen härpäke se on.

Eikä siinä kuulkaas vielä kaikki. Nää on puhunut täällä tosi karmeita juttuja mun pallosista. Mutta en mä usko, ei kai ne nyt oikeesti niiiiin ilkeitä vois olla... Vähän kyllä epäilyttää. Joku salaliitto näillä nyt on."

t. Inu

Haaste + Inun vauvat + metsäkuvia

Oon ehkä maailman hitain sihteeri tolle kissalle :D Pikkupedot -blogista tuli Inulle haaste jo joskus talvella, mutta mä en ole saanut aikaiseksi auttaa sitä tässä kirjoittamisessa. Inu haastettiin vastaamaan viiteen kysymykseen ja keksimään omat kysymykset eteenpäin laitettaviksi.

Säännöt:

Haastaja kertoo sinulle viisi aihetta, joihon sinun tulee kertoa vastaukset.

Haastetun on keksittävä viisi uutta aihetta ja annettava haaste eteenpäin eri blogeille.

 

Inu vastailee tämmöisiin mielellään!

Mikä on suosikkiajanvietteenne?

No, mä tykkään käyä suihkussa. Käyn siellä vähintään kymmenen kertaa päivässä ja kävisin useemminkin, mutta mamman mielestä se on jotenkin epänormaalia. (?!) Se on kuitenkin mun ykkösjuttu ollut nyt jonkin aikaa. Sitten tykkään ottaa päikkäreitä mun ikkunanlauta pedillä. Ja siitä näkee hirveen hyvin myös pihan tirppoja. Käyn myös tarhassa vaanimassa niitä, mutta se ei oo niin kivaa, kuin säksättää niille lasin takaa. Sitten mää läpsin koiraa ja laitan sen juoksemaan ympyrää mun perässä ja harjoitutan siitä mun uutta Supersankaria. Mut en oo kyllä ihan varma tuleeko siitä semmosta.
 

Pidättekö korkeista paikoista?

Tykkään, mulla on tommonen tosi korkee kiipeilypuu ja sitten on seinässä mun omat portaat ja yläpeti katon rajassa, ja sitten on vielä telkkarin päällä hylly. Sieltä näkee hyvin ja siellä on hyvä nukkua päikkäreitä sillon, kun ei jaksa läpsiä koiraa.

Mikä on suosikkilelunne?

Huiskat taitaa olla parhaita ja punainen piste. Nemokala on kans. Mun kaikki pikkulelut on ollu piilossa jo ikuisuuden, kun koira rikkoo ne. Niin mä voin leikkii niillä vaan kun se on pihalla. Nyt niitä on jo ollu lattialla, eikä se enää syö niitä, mutta mua ei ne enää oikein kiinnosta. Oikeestaan mä en leiki enää leluilla niin paljon ku aikaisemmin, kun mulla on nyt aina leikkikaveri. Joten, koira. Vastaan koira.

Mitä inhoatte?

Kylmää vettä!  Siis tiättekö, kun meidän suihkusta tulee aina ensin kylmääää vettä! Jokaikinen kerta, kun mä oon mankunu vettä, ja sit saan sen suihkun auki, ni se on ensin kylmää! Mua ärsyttää se ihan hirveesti.

Mikä on suurin haaveenne?

Ooh, se että Sissi tajuais miten purmahtava mä olen. Ja että mä näkisin mun lapset, semmosiakin kuulemma on! Käykää katsomassa niiden kuvia täältä: Pajunkissa & Nokitassu

Vauvat syntyi reilu viikko sitten. Oli se kyllä aikamoista, mutta voin ihan hyvin! Mulla on kaksi pientä poikaa jotka näyttää multa, ja yksi tytär joka näyttää mun äiskältä. Vaikka en mä niitä ole nähnyt muuta kuin kuvista.

Mä haastan tähän mun lapsoset. Muksut on kai niin pieniä vielä, että niillä ei oo mikään kiire vastata tähän. Mut sit kun ne on oppinu kirjottaan, ni ne voi vastata näihin kyssäreihin:

Mitä teistä tulee isona?

Mikä on teidän lempi leikki?

Osaatteko hypätä korkeammalle kuin Tiitus?

Tykkäättekö tekin vedestä?

Kuka teistä on kaikkein inuin?

Laitan vielä loppuun tähän mun eilisiä metsäretki kuvia. Ihailkaa mahtavuuttani.

t. Inu

Kuvatkaa te vaa kissaa, mä syön sillä välin tän puun.

 

Näyttelydebyytti

Mä tajusin reilu viikko sitten, että hyvänen aika, Soralla on eka näyttely tulossa, mutta en ole opettanut sitä seisomaan. Me ollaan treenattu rallytoko juttuja, ja Sorahan siis istuu oikein nätisti :D Se ei myöskään ollut tottunut näyttelypantaan, mikä sai ekalla kerralla aikaan melkoisen vastalauseen...

Lähdin naksuttimella opettamaan Soralle seisomista ensin ilman mitään hihnoja kotona sisällä. Päivä sitä, ja sitten hihna mukaan hommaan. Sit siirryttiin ulos parkkipaikalle. Keskiviikkona käytiin mätsärissä treenaamassa, siellä Sora vielä vähän istui ja oli pihalla hommasta, mutta yllättävän hyvin kuitenkin esiintyi. Sora oli punaisten pentujen neljäs. Tänään oli vuorossa näyttelydebyytti Varkaudessa, ja kyllä ylpeä saan tuosta tytöstä olla! :) Nollasta lähdettiin näissä näyttelyjutuissa, ja tänään sai tyttö poseerata ROP-pentu ruusukkeen kera:

Sora 7kk, 11,3kg, noin 40cm

Sorasta on tullut nätti nuori neiti, jolla alkoi juoksut vihdoin tällä viikolla. Se on valitettavasti yli rotumääritelmän mittojen (shibanartun sallittu korkeus on 35,5 - 38,5cm), kotimittauksella nyt noin 39-40cm ja hieman tuosta varmaan vielä kasvaakin. Sora on kuitenkin hyvin sopusuhtainen kaikin puolin, joten annetaan sille anteeksi että vähän venähti :D Arvostelu oli erinomainen:

Mätsärissä treenaamassa, kaveri nappasi kuvan. :)

Varkauden näyttelyssä. Hampaita katsoessa vähän häntä laski, mutta hyvin antoi käsitella.

Katsotaan josko nyt ennättäisin jotenkin tätä blogia päivittämään, on jäänyt jo monta postausideaa toteuttamatta kiireiden vuoksi. Kuviakin olis kauheesti :)

Hyvää matkaa Nori

Rakkain ystäväni Nori

Headstyle Columba 27.12.2002 - 8.5.2015

Viikko sitten tuli eteen se päivä, jota olin usean vuoden aikana jo monet kerrat ajatellut, pelännytkin. Nori oli viimeiset viikkonsa selkeästi kipeä ja kärttyinen. Se kuitenkin jaksoi joka päivä vielä vähän leikkiä ja lenkkeillä. Norin katse oli kuitenkin väsynyt, eikä mulla ollut epäilystäkään siitä, että nyt on aika päästää rakas pois kivuista.

Sairastin tosi rajun flussan jälkitauteineen ja olin kovassa kuumeessa Norin viimeisenä viikonloppuna. Mulla ei ollut ääntä ollenkaan, joten pyysin miestäni soittamaan maanantaina Norille ajan perjantaille. Kävi sitten niin, että mä olin koko viikon sairauslomalla kotona. Torstai oli ainut vähän terveempi päivä. Jaksoin Norin kanssa käydä meidän rannalla leikkimässä ja Nori sai pelailla kaikki meidän älypelit läpi. Se sai paljon herkkuja, ja sillä oli mukava päivä.

Namin kanssa mä vietin viimeisen viikon tehden täysipainoisesti asioita, joista Nami nautti. Musta olis ollut hirveän kiva viedä Noriakin retkille ja uusiin paikkoihin ja tehdä asioita sen kanssa, mutta tilanne oli tosiaan se, että Nori ei nähnyt eikä kuullut, eikä olisi näistä retkistä enää nauttinut. Se pääsi viimeisen kerran mökillä vieraillessamme soutuveneilemään. Nori rakasti soutuveneilyä koko ikänsä. Mutta nyt kun aistit ei toiminut, niin sitä pelotti. Nori ei nauttinut enää sellaisista elämyksistä, mistä se ennen nautti.

Mä olin mielessäni kuvitellut moneen kertaan tämän, kun Norista joutuu luopumaan. Jossain vaiheessa elämää olin täysin varma siitä, että en tuu selviämään. En pysty luopumaan. En kertakaikkiaan kestä sitä. Nori oli mun tuki, turva, ystävä, kumppani. Se oli sitä aikaa, kun Norin elämäntehtävä oli kesken.

Nori tuli mun luokse, kun mä olin alle 12-vuotias. Me kasvettiin yhteen, kirjaimellisesti. Meidän välillä oli sellainen side, yhteys, mitä ei pysty selittämään. Nori oli mun elämäni koira, se ensimmäinen, jollaista toista ei voi tulla. Nori oli paljon enemmän kuin vain koira. En usko, että tulen saavuttamaan sellaista yhteyttä minkään muun eläimen kanssa ikinä. Mä puhun nyt niin eri asiasta, kuin mitä on normaali koiran ja ihmisen välinen luottamus ja hyvä "sävel". Mä en pysty selittämään sitä, ei sanat riitä, joten turha mun on yrittääkään. On mulla ja Sorallakin tosi hyvä ymmärrys keskenämme, ja tämä side on ehkä jollain tasolla muodostumassa Soran kanssa, mutta se ei tule koskaan olemaan samalla tasolla, kuin Norin kanssa. Saumaton ymmärrys.

Nori oli äärimmäisen taitava tulkitsemaan mun tunteita, ja oli aina lohduttamassa tai iloitsemassa mun kanssa. Kerran mulla oli yläasteella koulussa hirveän huono päivä. Iskä oli Norin kanssa lähtenyt lenkille, ja he olivat menossa yläasteen ohi. Nori ei ollut ikinä nähnyt mun menevän ko. paikkaan. Se oli heittäytynyt autotielle makaamaan koulun kohdalle, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin iskä laitto mulle viestin ja pyys tulemaan Noria katsomaan. Menin sit kesken tunnin Norin luokse, ja jaksoin sitten sen päivän.

Nori opetti mulle tosi paljon. Ensinnäkin shiboista, tottakai, ja sai mut rakastumaan tähän rotuun entisestään. Mutta se ei ole niin tärkeää. Nori opetti mulle paljon elämästä. Me käytiin yhdessä läpi monen monta vastoinkäymistä - me selvittiin niistä kaikista, ja se teki meistä vahvoja. Norin asenne oli kunnioitettava. Aina iloinen, aina valmiina, ihan sama vaikka on toinen jalka paketissa, niin elämässä on silti asioita mistä nauttia. Nori opetti mut näkemään maailman eri tavalla, nauttimaan pienistä asioista. Joskus ne pienet asiat on kaikkein tärkeimpiä.

Norilla on ollut merkittävä osa siinä, että minusta on kasvanut tällainen kuin olen. Nori oli pieni enkeli, joka piti musta huolta, kunnes mä opin pitämään huolta itsestäni. Mä uskon, että kaiken hyvän elämääni olen saanut Jumalalta, ja kaiken mä olen valmis kiitollisin mielin myös antamaan takaisin. Mä en koskaan omistanut Noria, muuta kuin paperilla.

Norin tehtävä maan päällä tuli tehdyksi. Vaikeista nivelongelmista huolimatta Nori sai elää 12v 4kk, mikä on pitkä ikä. Mä en joutunut luopumaan Norista kesken sen elämän, kun en olisi ollut siihen vielä valmis. Nyt me oltiin valmiita molemmat.

Vein Norin eläinlääkäriin viime viikon perjantaina. Norille tuttuun paikkaan. Pääsimme suoraan huoneeseen, jossa Norille laitettiin ensin rauhoituslääke. Nori nukahti uneen mun käsiin, rauhallisesti. Sen jälkeen se sai lopullisen lääkkeen. Kun eläinlääkäri kuunteli Norin sydäntä, mä koin sellaisen hetken, mitä en ole ikinä kokenut. Olen varma, että Nori lähti taivaaseen sillä hetkellä. Mä en epäile sitä yhtään. Siinä hetkessä ei ollut surua vähääkään, kun Nori siirtyi parempaan paikkaan. Toki mä itkin ikävää, ja iloa. Mä en olisi voinut kuvitellakaan vielä jokin aika sitten, että se tulee olemaan iloinen hetki. Norilla on nyt kaikki hyvin. Ja mä olen äärimmäisen kiitollinen näistä yhteisistä vuosista.

Me käytiin hautaamassa Norin ruumis mökille. Se oli todellakin pelkkä ulkokuori, jota Norin ei tule ikävä, eikä minunkaan. Sora oli mukana, mutta ei tainnut ihan ymmärtää mitä tapahtui. Mä en itkenyt, enkä ole sen jälkeenkään itkenyt paitsi kirjoittaessa Norista ja lukiessa ihmisten osanottoja. Liikutuksesta itken. Oon kiitollinen kaikille, jotka on ollut mukana tässä. Mieletön määrä ihmisiä on liikuttunut Norin poismenon johdosta. Parisataa ihmistä on jollain tavalla osoittanut myötätuntoa, se on aivan uskomaton joukko, jota Nori on koskettanut.

Mun läheisimmät ihmiset ovat tulleet mun elämään juuri Norin kautta, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Namin kuolema oli paljon vaikeampi hyväksyä, kuin Norin. Namin elämä jäi niin kesken. Mutta Norin mä päästin pois iloisin mielin ja toivotin hyvää matkaa. Kiitollisuus on tässä tekstissä tullut jo varmaan selvästi esille, mutta en voi liikaa sitä korostaa. Mä oon vaan niin täynnä kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä Nori mun elämään antoi, ja iloinen siitä, että kivut on nyt ohi. Norista luopuminen oli aivan erilaista, kuin mitä mä kuvittelin - ja hyvä niin. Ikävä jää, mutta ennen kaikkea jää ihanat muistot, joita on paljon. Nori tulee aina olemaan osa minua.