Näyttelydebyytti

Mä tajusin reilu viikko sitten, että hyvänen aika, Soralla on eka näyttely tulossa, mutta en ole opettanut sitä seisomaan. Me ollaan treenattu rallytoko juttuja, ja Sorahan siis istuu oikein nätisti :D Se ei myöskään ollut tottunut näyttelypantaan, mikä sai ekalla kerralla aikaan melkoisen vastalauseen...

Lähdin naksuttimella opettamaan Soralle seisomista ensin ilman mitään hihnoja kotona sisällä. Päivä sitä, ja sitten hihna mukaan hommaan. Sit siirryttiin ulos parkkipaikalle. Keskiviikkona käytiin mätsärissä treenaamassa, siellä Sora vielä vähän istui ja oli pihalla hommasta, mutta yllättävän hyvin kuitenkin esiintyi. Sora oli punaisten pentujen neljäs. Tänään oli vuorossa näyttelydebyytti Varkaudessa, ja kyllä ylpeä saan tuosta tytöstä olla! :) Nollasta lähdettiin näissä näyttelyjutuissa, ja tänään sai tyttö poseerata ROP-pentu ruusukkeen kera:

Sora 7kk, 11,3kg, noin 40cm

Sorasta on tullut nätti nuori neiti, jolla alkoi juoksut vihdoin tällä viikolla. Se on valitettavasti yli rotumääritelmän mittojen (shibanartun sallittu korkeus on 35,5 - 38,5cm), kotimittauksella nyt noin 39-40cm ja hieman tuosta varmaan vielä kasvaakin. Sora on kuitenkin hyvin sopusuhtainen kaikin puolin, joten annetaan sille anteeksi että vähän venähti :D Arvostelu oli erinomainen:

Mätsärissä treenaamassa, kaveri nappasi kuvan. :)

Varkauden näyttelyssä. Hampaita katsoessa vähän häntä laski, mutta hyvin antoi käsitella.

Katsotaan josko nyt ennättäisin jotenkin tätä blogia päivittämään, on jäänyt jo monta postausideaa toteuttamatta kiireiden vuoksi. Kuviakin olis kauheesti :)

Hyvää matkaa Nori

Rakkain ystäväni Nori

Headstyle Columba 27.12.2002 - 8.5.2015

Viikko sitten tuli eteen se päivä, jota olin usean vuoden aikana jo monet kerrat ajatellut, pelännytkin. Nori oli viimeiset viikkonsa selkeästi kipeä ja kärttyinen. Se kuitenkin jaksoi joka päivä vielä vähän leikkiä ja lenkkeillä. Norin katse oli kuitenkin väsynyt, eikä mulla ollut epäilystäkään siitä, että nyt on aika päästää rakas pois kivuista.

Sairastin tosi rajun flussan jälkitauteineen ja olin kovassa kuumeessa Norin viimeisenä viikonloppuna. Mulla ei ollut ääntä ollenkaan, joten pyysin miestäni soittamaan maanantaina Norille ajan perjantaille. Kävi sitten niin, että mä olin koko viikon sairauslomalla kotona. Torstai oli ainut vähän terveempi päivä. Jaksoin Norin kanssa käydä meidän rannalla leikkimässä ja Nori sai pelailla kaikki meidän älypelit läpi. Se sai paljon herkkuja, ja sillä oli mukava päivä.

Namin kanssa mä vietin viimeisen viikon tehden täysipainoisesti asioita, joista Nami nautti. Musta olis ollut hirveän kiva viedä Noriakin retkille ja uusiin paikkoihin ja tehdä asioita sen kanssa, mutta tilanne oli tosiaan se, että Nori ei nähnyt eikä kuullut, eikä olisi näistä retkistä enää nauttinut. Se pääsi viimeisen kerran mökillä vieraillessamme soutuveneilemään. Nori rakasti soutuveneilyä koko ikänsä. Mutta nyt kun aistit ei toiminut, niin sitä pelotti. Nori ei nauttinut enää sellaisista elämyksistä, mistä se ennen nautti.

Mä olin mielessäni kuvitellut moneen kertaan tämän, kun Norista joutuu luopumaan. Jossain vaiheessa elämää olin täysin varma siitä, että en tuu selviämään. En pysty luopumaan. En kertakaikkiaan kestä sitä. Nori oli mun tuki, turva, ystävä, kumppani. Se oli sitä aikaa, kun Norin elämäntehtävä oli kesken.

Nori tuli mun luokse, kun mä olin alle 12-vuotias. Me kasvettiin yhteen, kirjaimellisesti. Meidän välillä oli sellainen side, yhteys, mitä ei pysty selittämään. Nori oli mun elämäni koira, se ensimmäinen, jollaista toista ei voi tulla. Nori oli paljon enemmän kuin vain koira. En usko, että tulen saavuttamaan sellaista yhteyttä minkään muun eläimen kanssa ikinä. Mä puhun nyt niin eri asiasta, kuin mitä on normaali koiran ja ihmisen välinen luottamus ja hyvä "sävel". Mä en pysty selittämään sitä, ei sanat riitä, joten turha mun on yrittääkään. On mulla ja Sorallakin tosi hyvä ymmärrys keskenämme, ja tämä side on ehkä jollain tasolla muodostumassa Soran kanssa, mutta se ei tule koskaan olemaan samalla tasolla, kuin Norin kanssa. Saumaton ymmärrys.

Nori oli äärimmäisen taitava tulkitsemaan mun tunteita, ja oli aina lohduttamassa tai iloitsemassa mun kanssa. Kerran mulla oli yläasteella koulussa hirveän huono päivä. Iskä oli Norin kanssa lähtenyt lenkille, ja he olivat menossa yläasteen ohi. Nori ei ollut ikinä nähnyt mun menevän ko. paikkaan. Se oli heittäytynyt autotielle makaamaan koulun kohdalle, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin iskä laitto mulle viestin ja pyys tulemaan Noria katsomaan. Menin sit kesken tunnin Norin luokse, ja jaksoin sitten sen päivän.

Nori opetti mulle tosi paljon. Ensinnäkin shiboista, tottakai, ja sai mut rakastumaan tähän rotuun entisestään. Mutta se ei ole niin tärkeää. Nori opetti mulle paljon elämästä. Me käytiin yhdessä läpi monen monta vastoinkäymistä - me selvittiin niistä kaikista, ja se teki meistä vahvoja. Norin asenne oli kunnioitettava. Aina iloinen, aina valmiina, ihan sama vaikka on toinen jalka paketissa, niin elämässä on silti asioita mistä nauttia. Nori opetti mut näkemään maailman eri tavalla, nauttimaan pienistä asioista. Joskus ne pienet asiat on kaikkein tärkeimpiä.

Norilla on ollut merkittävä osa siinä, että minusta on kasvanut tällainen kuin olen. Nori oli pieni enkeli, joka piti musta huolta, kunnes mä opin pitämään huolta itsestäni. Mä uskon, että kaiken hyvän elämääni olen saanut Jumalalta, ja kaiken mä olen valmis kiitollisin mielin myös antamaan takaisin. Mä en koskaan omistanut Noria, muuta kuin paperilla.

Norin tehtävä maan päällä tuli tehdyksi. Vaikeista nivelongelmista huolimatta Nori sai elää 12v 4kk, mikä on pitkä ikä. Mä en joutunut luopumaan Norista kesken sen elämän, kun en olisi ollut siihen vielä valmis. Nyt me oltiin valmiita molemmat.

Vein Norin eläinlääkäriin viime viikon perjantaina. Norille tuttuun paikkaan. Pääsimme suoraan huoneeseen, jossa Norille laitettiin ensin rauhoituslääke. Nori nukahti uneen mun käsiin, rauhallisesti. Sen jälkeen se sai lopullisen lääkkeen. Kun eläinlääkäri kuunteli Norin sydäntä, mä koin sellaisen hetken, mitä en ole ikinä kokenut. Olen varma, että Nori lähti taivaaseen sillä hetkellä. Mä en epäile sitä yhtään. Siinä hetkessä ei ollut surua vähääkään, kun Nori siirtyi parempaan paikkaan. Toki mä itkin ikävää, ja iloa. Mä en olisi voinut kuvitellakaan vielä jokin aika sitten, että se tulee olemaan iloinen hetki. Norilla on nyt kaikki hyvin. Ja mä olen äärimmäisen kiitollinen näistä yhteisistä vuosista.

Me käytiin hautaamassa Norin ruumis mökille. Se oli todellakin pelkkä ulkokuori, jota Norin ei tule ikävä, eikä minunkaan. Sora oli mukana, mutta ei tainnut ihan ymmärtää mitä tapahtui. Mä en itkenyt, enkä ole sen jälkeenkään itkenyt paitsi kirjoittaessa Norista ja lukiessa ihmisten osanottoja. Liikutuksesta itken. Oon kiitollinen kaikille, jotka on ollut mukana tässä. Mieletön määrä ihmisiä on liikuttunut Norin poismenon johdosta. Parisataa ihmistä on jollain tavalla osoittanut myötätuntoa, se on aivan uskomaton joukko, jota Nori on koskettanut.

Mun läheisimmät ihmiset ovat tulleet mun elämään juuri Norin kautta, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Namin kuolema oli paljon vaikeampi hyväksyä, kuin Norin. Namin elämä jäi niin kesken. Mutta Norin mä päästin pois iloisin mielin ja toivotin hyvää matkaa. Kiitollisuus on tässä tekstissä tullut jo varmaan selvästi esille, mutta en voi liikaa sitä korostaa. Mä oon vaan niin täynnä kiitollisuutta siitä kaikesta, mitä Nori mun elämään antoi, ja iloinen siitä, että kivut on nyt ohi. Norista luopuminen oli aivan erilaista, kuin mitä mä kuvittelin - ja hyvä niin. Ikävä jää, mutta ennen kaikkea jää ihanat muistot, joita on paljon. Nori tulee aina olemaan osa minua.

Inun kuvia

Blogi on ollut niin koirapainotteinen, että pitää laittaa nyt kuvapostaus Inusta :) Inusta on kasvanut komea aikuinen kolli.

Inu käväisi pari viikkoa sitten eläinlääkärissä näyttämässä leukaansa, sillä oli siinä muutama pienen pieni naarmu ja leuka oli vähän turvoksissa. Mä en ole varma mistä jäljet tulivat, koska en ole nähnyt tilannetta, mutta todennäköisesti on siis leikkiessään saanut naarmut joko Soran kynsistä tai hampaista. Jäljet oli sen näköiset, että veikkaan kynsiä. Soran ja Inun välit ovat olleet koko ajan hyvät, eli leikistä on kuitenkin ollut kyse. Aika hyvin sinäänsä, että tämä oli vasta eka kerta, kun tuollaiset jäljet tuli - sen verran rajuja niiden leikit on. Naarmut parantui muutamassa päivässä itsekseen, putsailtiin mutta ei muuta. :) Sora ja Inu leikkivät edelleen, mutta huomattavasti vähemmän, kuin Soran pikkupentu aikana. Inu saa Soran yhä selätettyä, mutta taitaa sen verran olla jo haastetta, ettei jaksa enää niin paljon painia.

Kiusattiin Inua, laitettiin tiuku kaulaan. Söötti vai mitä :) Ei se normaalisti tuollaista käytä.

Inu kävi myös perjantaina eläinlääkärissä, hakemassa rokotukset. Poika on kyllä tosi helppo asiakas: kävelee itse kuljetuskoppaan heti kun koppa tuodaan esille, eikä laita lääkärissä yhtään vastaan, vaan käyttäytyy hienosti. :)

Inun ja mun suhteessa on tämän viikon aikana tapahtunut valtava muutos. Inu on ollut koko talven ja kevään ihan Markuksen kissa - siitä lähtien kun mä toin Riiviön meille. Inu ei ole mulle paljon vaivautunut kehräämään. Nyt kun Markus on ollut melko paljon työmatkoilla, ja mä olen ollut yksin kotona, niin mun pisteet on kasvanut Inun mielessä. Tällä viikolla Inu löysi mut uudestaan. On nimittäin kehrännyt, puskenut, KUOLANNUT ja leiponut taas niin kuin ennen vanhaan. Inu nukkuukin mun vieressä ja rakastaa mua. Se on niin läheisyyden kaipuinen, että melkein hirvittää minkälainen siitä tulee kastraation jälkeen - vieläkö se tuosta hellemmäksi muuttuu? On jo nyt ihan yli-ihana <3 Inu ei varsinaisesti ole sylikissa, se ei viihdy sylissä, mutta se on muuten koko ajan ihan ihmisissä kiinni.

Nenä!

Inu ja Sora halailee sohvalla

Miten meni, noin niin kun omasta mielestä? Jonkinlainen virhearviointi tapahtui, ja Inu mätkähti lattialle :D

Siis puhutsä mulle?

Ja taas nenä

aaaaawwws

Oooooo, nenäää!

Hömelö haaveilija

Inu ja Nori

Kissat on sitten aina jaloissa ;)

Luopumisen tuskaa

Mä käytin Norin viime viikolla eläinlääkärissä. Ensisijaisesti siksi, että sillä on paha korvatulehdus. Samalla juteltiin Norin jatkosta, tai sen verran mitä nyt itkien juteltua sain meidän luottolääkärille. Tilanne on nyt siis se, että Nori tulee pääsemään Namin seuraan ennen kesää.

Norin nivelkivut ovat jatkuvia, vaikka sitkeänä sissinä se ei niitä halua näyttää. Trocoxil ei enää riitä pitämään kipuja poissa. Ja vahvempiin lääkkeisiin mä en enää vaihda. Norilla on nyt myös vatsaoireita: se näyttää vatsakivun aina ruokailun jälkeen saamalla hillittömän "ilohepulin". Jos Noria ei tunne, niin sitä luulisi vain onnelliseksi, mutta se on siis kipeä. Nori syö aika huonosti nyt. Näiden vatsaoireiden syyn selvittäminen vaatisi rauhoittamisen ja tähystyksen tms, mutta mä en enää aio viedä Noria tutkimuksiin. Syyhän voi olla käytännössä ihan mitä vaan - lääkkeestä johtuvaa ärsytystä, kasvainta... Tässä tilanteessa aivan sama mitä se on.

Norilta tsekattiin myös silmät. Vasen silmä on ilmeisesti täysin kaihin sokeuttama, ja oikeallakin Nori näkee hyvin huonosti. Nori ei kuule oikealla korvalla mitään, vasemmalla kyllä kuulee. Uskomatonta, miten se pärjää niin hyvin tuon nenän avulla! Siitä ei kyllä helpolla huomaa, että se on käytännössä sokea eikä juuri kuulekaan. Ei ihme, että Nori välillä säikähtää, jos sitä koskettaa. Ja kipujen takia Nori on aika ärhäkkä, jos se säikähtää. Ja kun ei kuule eikä näe, niin sitähän joutuu kädellä välillä ohjaamaan oikeaan suuntaan - jos Nori ei heti hoksaa, että se on mamman käsi, niin se ärähtää. Ei se sitä pahalla tee, eikä pure, mutta puolustautuu kun pelästyy.

Norin lihaksisto on tämän talven aikana surkastunut. Liikkeet ovat huonontuneet ja raajojen virheasennot lisääntyneet. Koska Norin leikatut takajalat toimivat käytännössä lihasten varassa, niin lihasten heikentyminen on erittäin vakavaa.

On siis enää minusta kiinni, milloin Nori päästetään pois. Nori on elänyt jatkoajalla jo yli 5 vuotta, joten mä olen näitä ajatuksia joutunut pakostikin pyörittelemään mielessäni monet kerrat. Ja miettimään sitä, että mistä sen sitten tietää, milloin on oikea aika.

Kirjoitin jo joskus aikaisemminkin rajoja, jotka olen asettanut. Milloin pitää luopua? Sitten kun Trocoxil ei enää tehoa. Mutta niin aikaisin, että Nori edelleen käy iloisena pienellä kävelyllä ja vähän leikkii. Mä en aio odottaa sitä päivää, kun Nori ei enää nouse sängystä ylös. Nori on ylpeä koira, joka saa pitää ylpeytensä ja elää koko elämänsä sillä partiolais asenteella, mikä sillä on. Aina valmiina toimintaan!

Vaikka mä kävin eläinlääkärissä sen kanssa itkien, niin en mä itkenyt kuin sen yhden päivän. Kun aika on, niin päätöksen teko on helppoa. Mä en voisi kuvitellakaan, että pitäisin Noria luonani pidempään vain itseni takia, ja seuraisin sitä miten sen kivut lisääntyy. Sen mitä itken, niin itken omaa ikävääni: Nori on mun pitkäaikaisin ystäväni ja kumppani, joka on opettanut mulle paljon. Ei vain koirista ja shiboista, vaan elämästä. Ei tasan kukaan tiedä, miten paljon sattuu, kun joudun tämän päätöksen tekemään.

Silti se on tavallaan helppoa. Mä en "joudu" tekemään päätöstä, vaan mä saan tehdä sen. Mä saan sanoa Norin puolesta, milloin peli loppuu. Nori ei pysty sanomaan sitä itse. Kukaan muu ei tunne sitä niin hyvin, että tietäisi milloin aika on. Mulla ei ole minkäänlaista epäröintiä enää, ja siitä mä tiedän, että se hetki on aivan pian. Norin silmissä näkyy väsymys, mitä ei ole ollut ennen. Nyt on edessä sen viimeinen kevät.

Surullista, eikö vain?

Vai onko sittenkään?

Kun päällimmäisenä ajatuksena on kiitollisuus siitä, että Nori on kaikesta huolimatta saanut elää näin pitkään, niin ei tämä ole surullista. Mä olen iloinen siitä, että Nori on saanut olla mun kanssa näin pitkään. Iloinen siitä, ettei tätä päätöstä tarvinnut tehdä yli 5 vuotta sitten, kun kivut alkoivat, vaan Nori sai taitavien lääkäreiden ja lääkkeiden ansiosta näin pitkän elämän. Ei se ole surullista. :) Siinä ei ole surua rikkahippusen vertaa.

Loppuun pari kuvaa pääsiäiseltä, käytiin moikkaamassa Samua:

Nori (Headstyle Columba 12v), Sora (Rahkkasan Meguro 6kk) ja Samu (Kitsune No Densetsu 6.5v)

Hau hau hau...

Haukkuuko shibat?

Olen monesti vastannut ihmisille, jotka tätä kysyvät, että shibat ei hauku, mutta Sora haukkuu. :) Shibat yleensä kyllä juttelevat muilla äänillä, erilaisilla vonkauksilla ja urinoilla, mutta tämä rotu ei yleensä hauku. Nami oli tästä hyvä esimerkki: Se oppi haukkumaan vasta joskus 3-4 -vuotiaana, siihen asti se haukkui vain unissaan. Nori haukkuu sisälle tulevat vieraat joita se ei tunne, mutta muuten se ei hauku juuri ikinä. Sora sen sijaan on kyllä ihan eri planeetalta tässä(kin) asiassa. Mä olen tästä ongelmasta kertonut ennenkin, mutta tsekataas tämän hetken tilanne.

Soralla oli pienempänä todella vaikea haukkuongelma lenkkeillessä, se halusi pysäyttää haukkumalla kaikki ihanat ihmiset ja koirat. Oli vaan niin kertakaikkisesti innoissaan. Me alettiin työstämään tätä ongelmaa heti. Jonkin aikaa meni, ennen kun hoksasin ottaa lelun lenkille mukaan, ja siitä sitten lähti suunta parempaan. Sora saa lenkillä piipittää piippalelulla, eikä hauku. Nykyään lelu ei ole aina mukana, mutta Sora pysyy silti hiljaa. Se ei hauku enää ihmisille eikä toisille koirille. Tai haukkuu erittäin harvoin, mutta silloin on yleensä hämärää ja ihminen on jotenkin epäilyttävässä paikassa, niin Sora testaa haukulla, että onko toi nyt mikä. Kaikista se silti tykkää, eikä pelkää. Välillä lenkkeily oli oikeasti todella puuduttavaa, kun Sora haukkui kaikki, ja välillä tuntui ettei edistystä tapahtunut yhtään. Mutta nyt mulla on fiksusti lenkkeilevä nuori koira! :)

Muuten haukkumisessa ei tapahtunut edistymistä pitkään aikaan, ei ennen viime viikkoa. Kirjoitin tämän tekstin ennen sitä, siksi aikamuoto-ongelma ;) Pari viikkoa sitten tilanne oli tämä:

--------
Sora edelleen siis haukkuu ja mä olen välillä ihan hermoromahduksen partaalla sen takia. Ei toi haukku varmaan kaikille olis edes näin iso ongelma, mutta mä olen tottunut siihen, että shibat ei hauku. Vain silloin kun on joku syy. Eli mun silmissä Sora on välillä ihan sietämätön räksyttäjä.

Sora haukkuu huomiota. Ja sitä huomiota pitäisi Arvon Neidille antaa 24/7. Mä en ole lähtenyt tuohon huomion kitisemiseen ollenkaan mukaan, joten on todella ihmeellistä miten Sora jaksaa yrittää noin hirveästi. Jos se haukkuu, niin mä en huomioi, eikä Sora saavuta haukulla mitään. Ikinä. Pahimman kitinän aikana mä laitan sen jäähylle portin taakse. Sora ottaa myös kiellot huomiona, joten sitä on turha kieltääkään - siitä haukku vaan yltyy. Kyllä mä välillä sorrun sille ärähtämään, ja se on sillon erävoitto tolle kakaralle. Tää ongelma vaatii multa ihan valtavan pitkää pinnaa, ja välillä tekee tiukkaa!

"Noniin kakara, istu siihen viereen kun mamma ottaa kuvan. Oikeesti, yritä edes."

Sora haukkuu tarhassa ollessaan, koska tarhassa on tylsää. Pitäisi olla aina joku leikkikaveri. Musta olis hirveän kiva, että Sora voisi ulkoilla yhtä paljon tarhassa kuin Nori. Nori makoilee pihalla hyvänä päivänä useamman tunnin - Sora ei, koska mä en jaksa kuunnella sen yksinäistä räksytystä siellä. Sora joko etsimällä etsii jotain haukuttavaa, tai sitten vaan louskuttaa leukojaan kohti taivasta. Mä ymmärrän sen, että se ilmoittaa pihassa liikkuvat oravat yms., koira saa ja sen pitää mun mielestä kyllä kertoa omistajille jos se oikeasti näkee jotain. Mutta Sora haukkuu ihan muuten vaan.

Tylsyyttään se haukkuu myös sisällä. Sisällä haukku kohdistuu yleensä Noriin. Kun toi mummo ei sisällä leiki, ja se on Sorasta kuolettavan tylsää. Välillä Sora haukkuu myös Inulle. Inu kyllä leikkii monta kertaa päivässä sen kanssa, mutta sekään ei Soralle riitä. Ja sitten Sora haukkuu mulle, tuijottaa ja haukkuu. Vaikka mä en edes vastaa sen katseeseen.

Sora lenkkeilee nyt jo noin 7km lenkkejä - joka päivä se lenkkeilee pari tuntia, se käy koirapuistossa pari kertaa viikossa, kerran viikossa treeneissä ja sen kanssa puuhaillaan ja leikitään kotona. Soraa siis aktivoidaan riittävästi, sitä mä en epäile ollenkaan. Se vaan on tosi jääräpäinen ja omasta mielestään kaikkien pitäisi tehdä niin kuin se haluaa. Soran tapa näyttää tämä on se haukkuminen.

------

Viime viikolla meille saapui postista haukunestopanta. Mötikkä kiinnitetään koiran kaulaan, ja haukkuessa sieltä tulee sitruunalta tuoksuva suihke. Panta on nyt noin viikon ollut käytössä, ja Soran haukkuminen on vähentynyt aivan mielettömän paljon! Mä oon niin iloinen siitä, että tuon pannan ostin, koska ei tällaista tulosta olisi muilla koulutuskeinoilla saatu aikaan.

Sora ei enää räksytä tarhassa. Välillä haukahtelee leikkiessään, mutta panta päässä ei ole yhtään ainuttakaan pystykorvasooloa vetänyt. Haukku ei ole enää häiritsevää. Se tarkoittaa, että Sora saa puolen tunnin aamulenkin (nyt viime päivät lenkki on ollut lyhempi Norin takia) ja aamupalan jälkeen olla vielä puoli tuntia tarhassa leikkimässä, ennen kun mä lähden töihin. Myös iltapäivällä ja illalla Soraa on miellyttävämpi pitää ulkona, kun mulla ei mene hermot siihen sen räksytykseen, eikä tarvitse jännittää että se herättää naapurit tai muuten häiritsee ketään. Sora on itsekin tarhassa paljon rennompi, kun se ei enää hauku. Panta ei häiritse sitä lainkaan, se ei yhtään protestoi sitä ja pystyy se kaulassa leikkimään ihan normaalisti.

Eikä Sora hauku nykyään juurikaan enää sisälläkään, vaikka pantaa ei pidetä sisällä. Yleensä haukku alkoi sisällä vasta kun Sora oli jonkin aikaa kitissyt huomiota, ja mä olin huomioimatta sitä. Me vaihdettiin taktiikkaa tässä, koska pelkkä huomioimattomuus ei tehonnut: Sora siirtyy nyt pienestäkin piippauksesta kiellon myötä pimeään vessaan jäähylle. Aikaisemmin Sora jäähytettiin portin taakse, mutta koska sieltä sillä oli näköyhteys olohuoneeseen, niin se ei ollut riittävän kova keino saamaan kitinää loppumaan. Vessaan jouduttuaan Sora kitisee puolesta minuutista muutamaan minuuttiin ja pääsee pois. Portin takana se saattoi tunninkin kitistä, ennen kun rauhoittui ja pääsi pois.

Meillä on vessan ovessa lappu: "Soran vessavuorot", johon olen merkannut montako kertaa päivässä Sora on jouduttu jäähyttämään. Vessasta tuli jäähypaikka 28.3, ja silloin Sora kävi siellä 8 kertaa. Tällä viikolla Sora on ollut vessassa vain eilen, yhden kerran. Edistymistä siis tapahtuu :) Tavoitteena on, että Sora ymmärtää, että turha huomion kitinä johtaa aina jäähyyn, joten huomiota ei kannata kitistä. Sitä saa kyllä muuten.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet meille aika raskaita, ja tällä viikolla Sora on ollutkin vähemmällä huomiolla, joten sellaista yleistä hepulointia on ollut melko paljon.

Todennäköisesti tässä keväällä blogi on vähän hiljaiselolla, mutta pysykää kuulolla! Mulla on paljon kouluhommia ja toki olen koirien kanssa niin paljon kun voin ja töissäkin käyn. Nämäkin kuvat ovat jo muutaman viikon takaa, koitan laittaa uusia kuvia joku päivä. :)

 

 

Tässä leikitään. Nori jaksaa enää ihan todella lyhyitä paineja.