Muutoksia

Palaanpa nyt vihdoin tämän keskeneräisen postauksen pariin. Meillä on täällä toipilas: Sora reväytti selkänsä viime viikolla. Laitan siitä ihan juuri oman postauksen, mutta taputellaan tämä ensin pakettiin, niin mielekkäämpää lukea asiat järjestyksessä. :) Nyt siis ihan toisiin ajatuksiin:

Meillä on nyt eletty ja eletään koko syksy sellaista muutosten aikaa. Mietin todella pitkään tulenko kertomaan tästä blogissa yhtään mitään, ja jos, niin mitä kerron ja milloin. Totesin sitten, että postausten tekeminen on liian haastavaa jos yrittää pitää salaisuutta, joka ei ole ollut salaisuus enää pariin kuukauteen. Laaja tuttavapiiri jo tietää tästä, joten mikäpä mua oikeastaan estää kirjoittamastakaan.

Jos kaikki menee hyvin, niin meidän esikoisemme syntyy ensi maaliskuussa. :)

Tästä blogista ei tule mitään vauvablogia. Tämä on ihan täysin puhtaasti meidän eläimistä kertova blogi, eikä täällä lue meidän perhe-elämästä. Blogissa ei ole kenenkään kasvokuvia tai nimiä, lukuunottamatta jotain kuvaa miehestäni, ja saman linjan aion pitää jatkossakin eli myöskään lapsesta ei tule tänne juttuja. Blogissa tulee todennäköisesti lukemaan lapsesta vain sen verran, mikä nyt liittyy lapseen ja eläimiin yhdessä.

Myöskään raskaudesta ei tule netissä lukemaan enempää, kuin tämän postauksen verran. Raskaus ei ole sujunut ihan oppikirjaesimerkin mukaisesti, ja siksi kulunut syksy on ollut hyvin haastava meidän perheelle. Nyt tilanne on vihdoin vakaa ja vauvalla jo sen verran ikää, että voi alkaa olemaan turvallisin mielin - joskin mitä vaan voi tapahtua milloin vaan, näihin asioihin kun emme voi itse juuri vaikuttaa. Kriittinen alkuraskaus on kuitenkin ohi ja neljä kuukautta on täynnä.

Työ jossa olen ollut, on sikiön turvallisuuden kannalta liian riskialtista, joten olen jäänyt töistä pois, enkä näillä näkymin tule kyseiseen työhön enää palaamaan. Muuten olisin kyllä työkykyinen, mutta muunlainen toimenkuva pitäisi löytää. Tulevaisuus töiden suhteen on täysin avoin, ja nyt olen siis toistaisesti kotona.

Syksyyn on kuulunut viikkoja, kun olen joutunut lepäämään paljon, ja sen vuoksi Sorakin vietti pari viikkoa hoidossa minun vanhemmillani. Tällainen koiranhoitokulttuuri on nyt tullut osaksi meidän arkea, koska mieheni on tämän syksyn aikana paljon työreissuissa, enkä ole pystynyt aina yksin Soraa lenkittämään. Nyt tilanne on onneksi korjautunut ja pystyn taas liikkumaan entiseen malliin, ainakin jonkin aikaa.

Meidän hamsterit muuttivat syyskuun alussa ystäväni luokse. Kävimme viime viikolla tapaamassa Muhvia ja Houskaa ja opastamassa niiden kynsienleikkuussa. Niillä oli kaikki oikein hyvin ja ne ovat rakastettuja perheenjäseniä - en voisi olla tyytyväisempi tähän päätökseen. Ystäväni soitteli ja kertoi haluavansa hankkia hamstereita, kun hoiti kesän aikana muutaman viikon Muhvia ja Houskaa ja ihastui niihin. Puhelun jälkeen mietin, että me tarvitsemme lisää säilytystilaa (osa ei varmaan pysty kuvittelemaankaan sitä tavaran määrää minkä kaksi pientä otusta tarvitsi), ja omat voimavarani olivat niin vähissä, että ehdotin sitten josko Muhvi ja Houska muuttaisivat. Me saimme lapsen tarvikkeille säilytystilaa, jota tässä kaksiossa ei todellakaan ole paljoa, ja hamstereiden uusi perhe sai helpon alun uusien lemmikkien kanssa. Pääsen Muhvia ja Houskaa katsomaan, eli ne eivät ole hävinneet elämästäni minnekään.

Soran kanssa on ollut myös melkoisen haastavaa kuluneen syksyn aikana - tai noh, oikeastaan koko ajan kun se on meillä ollut. :D Sora on niin kertakaikkisesti erilainen kuin mitä Nori ja Nami, tai shibat yleensä, joten olen sen kanssa ollut kyllä monesti ihan ihmeissäni. Jos olisin toivonut tuolla tavalla käyttäytyvää koiraa, niin en olisi valinnut shibaa - Sora on todella epätyypillinen. Shiboista ja koirista tiedän yhtä ja toista, mutta pakko myöntää, että Sorasta en tiedä paljoakaan. Tai no toki tiedän, mutta olen joutunut omia koulutusmenetelmiä ja omia tapojani tämän koiran kanssa muuttamaan moneen otteeseen ja miettimään pääni puhki, mitä sen kanssa oikein pitää tehdä. Kun asiat eivät vaan toimi, niin kuin edellisten koirien kanssa. Sora on omalla tavallaan aivan jäätävän salaperäinen tapaus, josta on vaikea päästä selvyyteen. Ja vaikka tähän asiaan menee hermot ties miten usein, niin loppujen lopuksi juuri tämä on se mikä minua ja Soraa sitoo yhteen. Haluan vilpittömästi oppia ymmärtämään tuota olentoa aina vain paremmin. Ja vaikka olen välillä melko epätoivoinen sen kanssa, niin uskon kyllä, että joskus meillä on vielä semmonen saumaton ymmärrys - vaikka nyt ollaan kyllä välillä ihan eri puolilla palloa.

Isoin muutos Soran arjessa kuluneen syksyn aikana on nyt ollut se, että me ollaan rauhoitettu meidän toimintaa paljon. Soran suurin ongelma on jatkuva kitinä / huomion hakeminen, se että se ei kertakaikkisesti osaa olla ilman mitään ohjattua toimintaa, ja sillä menee kaali nurin jos se joutuu vain olemaan. Huolimatta siitä, että sillä on selvät säännöt, eikä kitinällä saa mitään tulosta aikaan. (Paitsi joitain satunnaisia kertoja, kun se on saanut minut huomaamattani tottelemaan itseään. Se sai esim valtavan egon kohotuksen siitä, että heitti pallon sohvan alle, itki sitä ja minä kävin sen hakemassa sille. Ei-ikinä-enää. Nämä asiat on ihan pikkujuttuja, mutta Sora on heti nenä pystyssä jos onnistuu jekuttamaan mua.) Ikinä ei pääse kitinän avulla minnekään, eikä mitään tapahdu jos kitisee, mutta yritys on aivan järjettömän kova - siis jopa shibaksi. Norikin oli jääräpäinen, mutta jää kyllä kauaksi tästä kakarasta. Mä olin alkuun sitä mieltä, että Soran pahentunut itkeskely on vain koirakaverin kaipuuta, ja vielä viimeisimmässäkin postauksessani suunnittelin sille kaverin hankintaa. Kaveri tulee kyllä aikanaan, mutta se ei nyt ole ratkaisu tähän ongelmaan. Ja mikä se ongelman perimmäinen syy on - se on Inu.

Inu ja Sora ovat liian hyvät ystävät, niin se vaan on. Ja tämä on mielestäni aivan yhtä iso ongelma, kuin että ne eivät tulisi toimeen keskenään ollenkaan. Inu kerjää Soraa leikkimään monta kertaa päivässä, samoin Sora kerjää Inua riehumaan. Sora kiihtyy näistä jatkuvista leikeistä niin paljon, että sen stressitasot eivät pääse laskemaan ollenkaan, ja sen takia Sora on jatkuvasti ylikierroksilla, ja vaatii koko ajan lisää toimintaa. Kiihdyttävästä toiminnasta palautuminen voi viedä parikin päivää, ja Sora vetää itsensä kierroksille siis oikeasti monta kertaa päivässä. Ei ihme, että on vähän levotonta! Ja vaikka tämä asia on nyt minulle ihan täysin selvää, niin meni siinä muutama kuukausi ennen kun sen ymmärsin - ei vaan käynyt mielessäkään tällainen mahdollisuus, kun mietin missä oikein on vika. Shiban kuuluu olla nuorena hyvin aktiivinen, rasittavan aktiivinen, mutta Soralla se menee yli.

Sora vietti pari viikkoa mun vanhemmilla, ja sen jälkeen se on ollut hieman rauhallisempi, kun sai siellä tasoittaa energiaansa ilman Inua. Voi olla, että tällainen rauhoittumiskausi otetaan uusiksi, se teki hyvää näille molemmille. Sora kitisee edelleen rasittavan paljon, mutta nyt sillä on päivässä jo useita -tunteja-, jolloin se on rauhallisesti. Tällaisesta ei olisi voinut pari kuukautta sitten haaveillakaan.

Toinen asia, jonka sopivuudesta Soralle en ole ihan täysin varma, on metsässä vapaana juokseminen. Sehän on ollut meille siis päivittäistä. Ja uskon sen olevan Soran nivelten kannalta kaikkein paras liikuntamuoto, joten siksi se on ollut mulle selviö, että koira saa olla vapaana mahdollisimman paljon. Se ei kuitenkaan taida olla paras liikuntamuoto Soran pääkopalle. Lenkkeilyn suhteen on nyt kokeiltu jo vaikka mitä, ja tällä hetkellä (huom, puhumme Sorasta, joten kaikki voi mennä vinksin vonksin ja heikun keikun jo huomenna) parhaiten toimii se, että Sora lenkkeilee lyhyessä hihnassa. Alkulenkki hihnassa, sitten pääsee vapaaksi tarpeilleen, kirmailemaan ja veteen kahlaamaan (ollut suosikkijuttu siitä asti kun näki Inun järvessä), ja loppulenkki kävellään nätisti lyhyessä hihnassa. Välillä sitten toki pelkkiä hihnalenkkejä. Ja viikossa pari riehupäivää, jolloin saa juosta ja leikkiä koirakavereiden kanssa niin paljon kuin tykkää, eli pääsee purkamaan sitä energiaansa, jota on mielettömän paljon. Mutta ei enää päivittäin saa rellestää sydämensä kyllyydestä. Tämä tuntuu tällä hetkellä toimivimmalta, mutta arki Soran kanssa on edelleen yhtä kokeilua. Enkä lyö lukkoon mitään toimintamenetelmää sen kanssa, vaan olen valmis kokeilemaan ihan kaikkea. Nämä blogin tämän kertaiset kuvat on otettu tällaiselta riehupäivältä, kun Sora sai juosta metsässä. Kuten kuvista näkyy, siltä on lähtenyt pentuturkki kokonaan ja se näyttää ihan kojootilta. Jos Soralta kysyttäisiin, niin tällaisia kuvia ei saisi edes julkaista.

Saas nähdä minkälainen tilanne meillä on 5 kuukauden kuluttua, kun lapsi liittyy laumaan. Inu on silloin keväällä 2-vuotias ja Sora on noin 1,5v. Soralla oli valeraskaus minun alkuraskauden ajan, ja se oli hyvin mukana tässä odotuksessa. Ilmeisesti vauvan saapuminen kestää Sorasta liian kauan, eikä se oikein jaksa enää olla niin innoissaan asiasta. Mutta uskoisin, että vauvasta tulee sille tärkeä ja se varmaan mielellään hoitaa vauvaa. Inu todennäköisesti roikkuu vaipoissa - muusta en osaa sanoa mitään. Inu ei ole myöskään osoittanut minkäänlaista äijämäistäkään ymmärrystä asiaa kohtaan. Sora taas tiesi raskaudesta jo ennen minua.

Kesän kuulumisia

Blogitekstin kuvat on pääosin viime viikonlopun mökkireissulta.

Ajattelinpa sitten laittaa kokonaisen kesän yhteen blogipostaukseen - ei tuu mitään :D

Meidän kesä on mennyt aika hiljaisissa merkeissä. Norjan reissun jälkeen olin loppu heinäkuun työttömänä. Kovasti oli suunnitelmia tehdä Soran kanssa kaikenlaista kivaa, mutta toisin kävi ja se heinäkuu meni sitten mun osalta lähinnä nukkuessa. Elokuun alussa jatkui mun työt ja nyt arkipäivät menee töissä, eikä arki-iltaisin oikein jaksa lenkkeilyn ohella mitään erikoista puuhailla, joten meillä on nyt vähän tylsä elämänvaihe menossa. Muutoksia on tulossa tähän kyllä aikanaan. Tällä hetkellä mun miehellä on Soran hoidossa iso vastuu ja oon siitä hirmu kiitollinen, että en ole missään tilanteessa yksin.

Sora taisteli kuukauden päivät tosi sitkeää virtsatieinfektiota vastaan. Se vaati 2 x 10pvä antibioottikuurit, ennen kun lopulta saatiin voitettua. Tämän takia Soralla on ollut kuukauden tauko juoksulenkeistä ja muusta rasittavasta liikunnasta. Sillä on nyt valeraskaus, nisät on ihan turvoksissa vaikka maitoa ei tulekaan. Nyt parina päivänä nisien väli on punoittanut, täytyy alkaa hoitamaan ettei pääse pahemmin tulehtumaan. Sora siis nuolee nisiä ja kosteus jää sinne väliin hautumaan. Nisät kutittaa Soraa ja lenkillä kävely on välillä aivan mahdotonta, kun joka toisella askeleella pitää rapsutella. Se on nyt hieman helpottanut, mutta Soran liikkuminen on edelleen hankalaa. Paitsi vapaana, sillon nisät ei kutia ;) Taitaa olla enemmän pääkopan sisällä tämäkin ongelma.

Maissit on hyviä grillattuna, mutta koirille hengenvaarallisia! Sora tietää, ettei näihin kosketa.

Sora on kesän aikana käynyt kolmessa mätsärissä, eikä kotiin ole kertaakaan lähdetty tyhjin käsin. Sora on ollut tosi iloinen koira ja meillä on ollut mätsäreissä aina hirmuisen hauskaa. Mulle on tärkeää palkita koira hyvin, meni suoritus miten tahansa, ja sen kyllä näkee siitä, miten innoissaan Sorakin sitten on. Mun oli tarkoitus ilmoittaa Sora Iisalmen koiranäyttelyyn, mutta jätin ilmoittamatta, koska lonkkien tilanne oli kesän alussa vielä aivan auki. Soran takaliikkeet ovat menneet huonompaan suuntaan nyt kun sen kasvu alkaa olla pysähtynyt, se liikkuu ahtaasti takaa. Nyt siltä tippuu myös pentuturkki, eikä se ole noiden nisiensä kanssa näyttelykunnossa muutenkaan, joten en ole näyttelyitä nyt edes katsellut.

Sora pesemässä autoa

Soran lonkat lonksuu edelleen tuttuun tapaan. Sekä sisällä että ulkona, mutta ulkona sitä vaan ei kuule, ellei olla ihan täysin luonnon helmassa ilman liikenteen melua. Huomasin tämän viime viikonlopun mökkireissulla, että kyllähän se lonksuu ulkona ihan samalla tavalla kuin sisälläkin, siinä liikkeelle lähtiessään. Sora on aristanut oikeaa takajalkaansa kaksi kertaa. Kerran kotona leikkiessään itsekseen ja viime maanantaina leikkiessään siperianhusky-kavereiden kanssa. Huskyista saattoi toinen koira astua sen varpaille - en ole varma, kun en tilannetta itse kunnolla nähnyt. Selvää syytä näihin hetkellisiin ontumisiin ei ole, ja ne on mennyt muutamassa minuutissa itsestään ohi. Niiden jälkeen on aina varulta pidetty pari lepopäivää. Tämmöiset kuitenkin aina säikäyttää, kun tietää, että koira ei ole luustoltaan terve ja tällä hetkellä ei ole mitään käsitystä siitä, miten pitkään Sora noilla lonkilla ilman operaatioita pärjää. Nyt kun Soran tulehdukset on saatu voitettua ja tuntuu että valeraskaudenkin pahimmat oireet on jo ohi, niin Sora pääsee taas enemmän lenkkeilemään, juoksemaan ja lihaskuntoa kasvattamaan. Mitään muuta me ei oikein sen hyväksi voida nyt tehdä, kun luuston kehitys on vielä kesken eikä lopullisesta diagnoosista ole vielä tietoa.

Mökillä Sora on elementissään, se on kuin luotu jonkun maatilan koiraksi puuhailemaan omistajan kanssa pitkin pihoja kaiken päivää. Harmi kun siihen ei ole mahdollisuutta.

Harrastukset on myöskin tauolla edelleen. Nyt olisi tarkoitus aloittaa omaksi iloksi Soran kanssa jonkinlaista jälkiharrastusta, että saisin sille jotain järkevää tekemistä, mikä ei kuitenkaan liiaksi rasittaisi lonkkia. Uskon että me palataan rallytokon pariin vielä joskus, mutta nyt ei tehdä mitään paljon toistoja (istu-seiso ym) vaativaa. Rallytoko on siinä ihana laji, että jos koiralla on esim. lonkissa ongelmaa ja sillä on oma tyylinsä istua, niin se sille lääkärinlausunnolla sallitaan. Ei tarvitse nakottaa suorassa, jos se on hankalaa. Tämä on musta aivan loistava asia, että myös tällaisen lonkkavaivaisen koiran kanssa voi rallytokokisoihin osallistua. Sora nautti siitä lajista niin paljon, ja minäkin tykkäsin, että toivottavasti voimme sitä jossain vaiheessa jatkaa. Jälkiharrastuksesta ei tule meille mitään kilpailulajia, mutta toivon että saisin sillä Soralle edes hippusen itsenäisyyttä.

Siitä päästäänkin seuraavaan ongelmaan. :D Sora on nyt ollut ainoana koirana kohta 4kk, eikä tästä tule kyllä oikeasti yhtään mitään. Sora itkeskelee päivittäin leikkikaverin puutetta. Me käydään koirapuistoissa usein ja nähdään koirakavereita, ja Inun kanssa Sora painii päivittäin, mutta se ei riitä. Mä tein viime viikolla testin. Eläinkokeen :D Tarkemmin sanottuna koirakokeen. Pyysin kaverin koiran Nadan meille pariksi yöksi lainaan ja seurasin miten koirakaverin läsnäolo vaikuttaa Soraan. Sora oli ihan kuin eri koira ne pari päivää - ei minkäänlaista kitinää. Sora ja Nada leikkivät paljon (päivässä siis vähintään 7 tuntia!) keskenään, mutta myös rauhoittuivat hyvin ja nukkuivat yöt. Tämän kokeilun perusteella on täysin selvää, että Sora tarvitsee koirakaverin. Mä olen tätä asiaa miettinyt ja pohtinut ja käännellyt ja väännellyt aivoni jo ihan nurinkurin. Tilanne on nyt kumminkin se, että loppuvuosi on mulle itselleni niin rankka, että mä en pysty nyt ottamaan pentua. Sora joutuu siis vielä kärvistelemään ilman kaveria. Mutta näillä näkymin ensi vuonna olisi tarkoitus etsiä Soralle kaveri.

Sora ja Nada

Hiekkalaatikkoleikkejä

Nada on sekarotuinen, Soraa pari kuukautta vanhempi

Vaikka mitään kummallista ei nyt olla tehtykään - arkisin lenkkeillään, pelataan älypelejä ja vaan köllötellään, ja viikonloppuisin retkeillään - niin sellaisia iloisia asioita on kuitenkin mahtunut tähän kesään paljon. Olen ollut ylpeä Sorasta monesti. Se on esim lenkillä napannut lihapullan suuhunsa ja tiputtanut sen samantien käskystä pois, ja muutaman kerran naapuriin karattuaan se on nyt VIHDOIN oppinut mikä on meidän ulko-ovi, eikä enää viiletä kippura suorana pitkin pihoja. Ainakaan usein. Sora tulee edelleen aivan loistavasti toimeen kaikkien koirien kanssa, sen kanssa voi huoletta mennä minne vaan. Se ei pelkää mitään. Paitsi kesän ensimmäistä tattia... ja pari kertaa se on ihmetellyt jotain mikä riippuu ilmassa epäilyttävästi, esim joku koriste puussa. Nämäkin tilanteet on yhen käden sormilla laskettavissa. Metsässä Soran luoksetulo on oikeastaan 100% varma, paitsi jos naapurin noutajat on näkyvissä, niin karkausprosentti on 99%. Vieraiden luokse Sora ei mene. Mistään riistaeläimistä se ei ole pätkän vertaa kiinnostunut.

Nyt Sora on viimeisen kuukauden aikana rauhoittunut huomattavasti - joko valeraskauden tai aikuistumisen myötä. Se on kyllä käytökseltään PALJON pentumaisempi, kuin mitä mun aikaisemmat shibat ovat 10kk iässä olleet - kohta tulee oikeastaan 11kk täyteen ja Sora on täysi kakara. Mutta tietyissä tilanteissa se osaa olla tosi fiksusti.

Tuleva kaverikoira

Työskentelen kehitysvammaisten parissa, ja Sora kävi mun työpaikalla ihastuttamassa ihmisiä. Se osasi valita kenen viereen menee istumaan ja otti silitykset hyvin vastaan. Tilanne oli aika haastava noin nuorelle koiralle kun silityskäsiä oli joka puolella, mutta Sora rauhoittui ihmeen nopeasti kyllä ja ymmärsi mistä on kyse. Sitten kun sillä on riittävästi ikää (2v) niin mun on tarkoitus mennä mukaan kaverikoiratoimintaan sen kanssa, se olis siihen aivan loistava!

Kaverikuva!

Nämä kuvat on meidän mökiltä. Markus halusi laittaa Inun järveen, mä totesin että Inu ei tule sen jälkeen enää ikinä rantaan... No mutta, eipä käynyt niin, vaan Inuhan siis nautti järvestä! En kyllä ylläty ton kissan kanssa enää yhtään mistään :D Ehkä vielä yllättävämpää oli, että kun Inu meni järveen, niin Sora ei voinut jäädä huonommaksi, vaan haki elämänsä ensimmäisen kerran keppiä järvestä! Niin että masukin kastui! Se vaan vaati isoveikan näyttämään mallia :D Loppuun kuvapläjäys:

Kissa järvessä, Sora ei kestä katsoa

Huomatkaa että kissa on täysin rentona, koira ei :D

Sora sai hepulin Inun järvireissusta

Ystävät

Lando, Leela & Ludo

Inun lapsukaiset ovat jo lähellä luovutusikää (ja kaikkihan muistaa, että kissanpennun luovutusikä on vähintään 12 viikkoa!). Moni tämänkin blogin lukijoista on varmasti seurannut niiden kehitystä Hafta-äiskän blogista: http://pajunkissajanokitassu.blogspot.fi/

Me emme valitettavasti päässeet katsomaan näitä Inun lapsia Etelä-Suomeen pitkän välimatkan ja omien kiireiden takia. Voitte kuvitella miten paljon tämä on harmittanut. Pientä helpotusta harmitukseen on kuitenkin luvassa, sillä toinen pojista on muuttamassa Kuopioon! :) Ei suinkaan siis meille, mutta toivon mukaan pääsen tätä poikaa morjestamaan ja sen tulevat omistajat saavat tavata isukin :)

Tässä esittelyssä Haftan omistajan ottamat kuvat (älä koppioi) 9-viikkoisista naperoista, jotka ovat nyt jo melkein 11 viikkoa:

Amajan Ludovico Luciolo, riista poika

Amajan Leela Lazzarella, punainen tyttö

Amajan Lando Lifardo, riista poika

Tämä pentue jää Inun ainoaksi, ja se on nyt sitten sinetöity päätös. Inulta lähti pallit viime torstaina. Leikkaus onnistui aivan loistavasti, haava on tosi siisti ja Inu oli tolpillaan jo kun hain sen eläinlääkäristä. Hieman höperö se oli leikkauspäivän, esimerkiksi seisoskeli meidän vesikupissa monta minuuttia, mutta hyvin käveli ja hyppikin. Illasta eteenpäin Inu oli aivan jäätävän aktiivinen ja meillä on nyt vaikea viikko menossa, kun Sora ja Inu eivät saa leikkiä keskenään Inun tikkien takia. Inu kerjäämällä kerjää Soraa leikkimään, hyppii sen selkään ja vaanii. Sora tietää, että Inu on toipilas ja ihmeen hyvin malttaa olla menemättä leikkiin mukaan, mutta toki välillä sen on pentuna ihan mahdoton hillitä itseään. Tarvittaessa niitä pidetään nyt erillään, jos jäävät keskenään kotiin. Inu onneksi viihtyy vessassa hyvin, kun laittaa vaan suihkun vähän valumaan ja robottikalan altaaseen, niin siitä riittää huvia aika pitkäksi aikaa. :)

Nyt jäädään odottamaan kuinka leikkaus tulee vaikuttamaan Inun luonteeseen. Sehän on melkosen hellyyden kipeä kainalokaveri, joten en osaa kuvitella miten se vois tuosta vielä seurallisemmaksi tulla :D

Leikkauksen jälkeen Inun omistajuus siirtyy meille. Hetki odotetaan, ettei tule mitään takapakkeja haavan kanssa, niin saadaan vakuutukseen menemään jos tarvii lääkärissä vielä käydä. Hyvältä tuo leikkaushaava kyllä näyttää. Mä olin alunperin sitä mieltä että otan myös Inulle vakuutuksen (sillä on nyt Tapiolan vakuutus, joka loppuu kun omistajuus siirtyy kasvattajalta meille), mutta nyt oon päätynyt siihen, että avaan Inulle oman tilin ja talletan sinne sille mahdollisia lääkärireissuja varten säästöön. Inu on kuitenkin jo 1,5v ja täysin terve, suurin kasvukin on ohi, joten aika epätodennäköisesti se alkaa pahemmin sairastelemaan. Sitten kun mahdollisia vanhuuden vaivoja tulee, niin sille on jo iso summa säästössä, mikä muuten mahdollisesti menisi turhaan vakuutusmaksuihin.

Kaiken kaikkiaan tämä sijoituskollin kanssa elely on mennyt aivan valtavan hyvin. Me ollaan tultu kasvattajan kanssa tosi hyvin toimeen heti alusta asti, eikä mikään asia ole aiheuttanut erimielisyyksiä. Tämä on ehkä ykköstärkee asia, jos sijoituseläintä (kissaa tai koiraa) itselleen miettii. Me ollaan Inua käytetty kolmessa näyttelyssä, joissa oltais käyty vaikka se olis ollut meidän ihan omakin. Tämä on tuonut tietysti matkojen takia vähän kustannuksia ja järjestelyjä, koiran hoitajan etsimistä lähinnä. Astutusreissu vaati meiltä, tai siis mun mieheltä, pitkän ajomatkan melko lyhyellä varoitusajalla, mutta sekin saatiin onneksi hyvin järjestymään. Siinä oltiin kyllä jännän äärellä, kun mun mies tekee reissuhommia välillä, ja mun on sillon aika vaikea lähteä koiranpennun luota monen sadan kilometrin päähän. Mutta se hoitui hyvin, kun Inu pääsi kissahotelliin lähelle morsianta. Oikeastaan muita kuluja sijoituskotina oleminen ei ole sitten tuonutkaan. Siis peruskulut, ruoat, hiekat yms. tietysti maksetaan samalla tavalla kuin omaltakin kissalta. Inusta maksettiin vakuusmaksu, joka oli puolet pennun kauppahinnasta, ja se siirtyy omistajan muutoksen jälkeen meille takaisin.

Inun ilme pallien poistoa edeltävänä iltana, kun kerroin sille tulevasta toimenpiteestä.

Koska Inu on ollut sijoituksessa, mä olisin sopimuksen mukaan ollut kasvattajalle  korvausvelvollinen, jos mun toiminnan takia Inu olis telonut itsensä. Tämän takia Inun kanssa on oltu ehkä vielä vähän tarkempi, kuin ihan oman kissan, vaikka toki omakin kissa tässä taloudessa hoidetaan niin hyvin kuin ikinä voi. Mä olen ilmoittanut kasvattajalle aina pienimmästäkin kolhusta, minkä Inu on toimeliaana kaverina saanut. Mainittakoon, että Inu unohdettiin ilmoittaa hetki sitten olleeseen Kuopion näyttelyyn, mutta se oli ihan hyvä vaan - meidän Rupikonna on meinaan välillä sen näköinen, että ei se olis päässyt lääkärintarkastuksesta läpi :D Mikään vakavaa siis ei ole, lähinnä Inu kökkii tuolla ulkotarhassa ja hyttyset syö sen korvat, jotka on kyllä sitten sen näköisetkin. Ja Soran kanssa tulee välillä pientä naarmua painiessa. Inu tulee käymään näyttelyissä kastraattipoikana myös jatkossa, mutta sitä taitaa olla turha ilmoittaa näyttelyihin muuta kuin talvella, kun ei ole korvat täynnä rupia :) Kissalla ei saa siis olla näyttelyssä minkäänlaista avohaavaa, pienintäkään.

Inu on myös itse tehnyt tämän sijoitussopimuksen helpoksi olemalla niin tavattoman helppo kolli. Sen pissa alkoi haista vasta tuossa kesäkuussa. Kertaakaan se ei ole merkannut mihinkään. Eikä ikinä ole mourunnut. Oikeastaan ainut asia, jota nuo pallit on häirinnyt, on meidän säännölliset mökki vierailut ja siellä hurmausyritykset Sissi kissaa kohtaan. Mökillähän ei oikein kukaan nuku ekana yönä, kun Inu siellä on. Inu purisee Sissille haltioissaan ja Sissi murisee sille. Tämä on toistunut aina, vaikka Sissihän on siis leikattu. Mutta kun sillä on Inusta niin kaunis häntä.... Yhtä pitkä ku leveeki.

Kaikenkaikkiaan tosi positiivinen kokemus on ollut tämä sijoituskollin huoltajana oleminen. Ei olisi mitään ongelmaa ottaa joskus toistakin sijoituskissaa. :)