Aika kääntää uusi sivu

Katsaus vuoteen 2014

Mä olen jo pidempään miettinyt, että koska on aika kirjoittaa tämä teksti. Nyt kun vuosi on vaihtunut, niin hetki tuntuu oikealta. Itkuvaroitus! Voi olla, ettei tätä kannata lukea julkisella paikalla ilman räkäpapereita. :) Koska mä en pysty tätä kuivin silmin kirjoittamaan, niin tuskin kovin moni pystyy tätä kuivin silmin lukemaankaan.

Vuosi 2014 ei alkanut hyvin. Heti tammikuussa mä kävin eläinlääkärissä Namin kanssa, ja tulin itkien kotiin. Siinä samassa itkupaniikissa jouduin hätälopettamaan meidän Sosuli-hamsterin, jonka viimeinen hetki nyt sattui tulemaan just silloin. Sillon kun eläinlääkäri oli todennut Namilla olevan kilpirauhasen vajaatoiminnan. Mä sain selityksen siihen, miksi kaikki meni pieleen. 

Me oltiin kesästä 2013 asti taisteltu Namin pahoinvointia ja suolisto-ongelmia vastaan. Namilla oli päivittäin pahoinvointia, ja oksennusten siivoaminen oli ihan arkipäivää. Namia tutkittiin, ja sillä todettiin gastriitti. Vatsalaukku oli pahoin tulehtunut. Gastriitti saatiin kyllä hoidettua pitkällä lääkekuurilla, mutta närästys ja oksentelu ei loppunut. Tämä kaikki alkoi närästyksestä. Kun mä vein Namin ekan kerran lääkäriin, mä vein sen närästyksen takia. Siksi että sitä röyhtäilytti muutaman kerran päivässä, eikä ruokavalion muutokset tuonut siihen apua. Mä en todellakaan kuvitellut, että kyse olisi mistään vakavasta. Nami tutkittiin perusteellisesti, ja tämä närästys olikin vain ulosnäkyvä oire isommasta ongelmasta. Ensin luultiin, että kyseessä oli vain gastriitti, ja sitä hoidettiin. Jossain vaiheessa Namille tehtiin röntgenissä varjoainekuvaus, jossa tutkittiin sen vatsan toimintaa. Nami oli koko päivän eläinlääkärissä, ja siitä otettiin röntgenkuvia, jotta nähtiin kuinka nopeasti varjoaine siirtyy vatsalaukusta suolistoon. Se ei siirtynyt. Ei koko päivän aikana. Namin suolistossa ei kertakaikkisesti enää toiminut se liike, mikä saa ruoan kulkemaan eteenpäin. Se selitti sen, miksi Nami ulosti vain noin viiden päivän välein - vaikka söi suhteellisen normaalisti. Ja vaikka se söi, se laihtui rajusti viimeisten kuukausien aikana.

Namilla oli niin monta lääkettä käytössä, että mä en enää edes muista kaikkia. Se siis sai kilpirauhaslääkityksen heti diagnoosin jälkeen, mutta se ei tehonnut. Näin jälkikäteen mietittynä merkkejä kilpirauhasen vajaatoiminnasta voi löytää jo pidemmältä ajalta.

Nami oli maailman kaikkeuden iloisin ja hymyilevin shiba. Huonosta olosta huolimatta Nami jaksoi olla iloinen. Mutta se ilo hiipui pikku hiljaa, ja Namista tuli tosi väsynyt ja apaattinen. Sillä oli edelleen hyviä hetkiä, mutta ne väheni. Nami ei ollut enää oma itsensä. Lopulta Nami muuttui erittäin aggressiiviseksi Noria kohtaan, ja kun me asuttiin silloin pienessä yksiössä, niin tilanne oli kertakaikkisesti aivan mahdoton. Kun Nami puri Noria tassuun keskellä yötä, niin että veri roiskui ja mä jouduin irrottamaan sen Norista, joka vaan yritti saada Namia lopettamaan, niin oli siis aivan selvää, että koiria ei voi enää päästää yhteen. Ne pidettiin portilla erillään. Lenkillä pystyttiin käymään yhdessä, mutta silloinkin Nami siis valmiina hyökkäämään Norin kimppuun. Nori teki ihan kaikkensa, että Nami ei hyökkäisi. Se on erittäin taitava rauhoittamaan oman perheen koiria, ja se teki KAIKKENSA, että Nami ei hyökkää. Ja kun Nami hyökkäsi, niin Nori ei vastannut, vaan yritti vain saada toisen lopettamaan. Nori todellakin tiesi, että Nami on sairas. Että Nami ei halunnut mitään pahaa. Nami ei voinut sille itse yhtään mitään.

 Näihin aikoihin mä suoritin viimeisiä viikkoja koulussa, valmistuin viittomakielen ohjaajaksi. Tuli talviloma, ja mä kerroin mun luokkakavereille, että loman jälkeen Namia ei enää ole. Varasin ajan lääkäriin niin, että mä ehdin olla viimeisen viikon Namin kanssa.

Se oli hyvä viikko.

Mä laitoin parhaani mukaan omat tunteeni syrjään hetkeksi, Namin vuoksi. Me tehtiin asioita, joista Nami nautti. Käytiin pilkkimässä ja se sai pyydystää kaloja, tehtiin lenkkejä sen kanssa kahdestaan, sen voinnin mukaan. Käytiin retkellä. Ei Nami jaksanut enää kaikkea kivaa tehdä, mutta se nautti. Mulla oli kamera mukana koko ajan. Me oltiin just käsitelty koulussa voimaannuttavaa valokuvausta, ja mä päätin toteuttaa projektin. Mietin, miten Nami haluaisi kaikkien muistavan sen? Ei se halua, että se muistetaan "koirana, joka muuttui vihaiseksi", vaan se haluaisi että se muistetaan iloisena hännän heiluttajana, silmätarkastajana, pehmoisena halinallena, joka se oikeasti oli. Otin kuvia Namin hyvistä hetkistä. Niissä ei näy lainkaan Namin huonovointisuus, vaan niissä näkyy NAMI itse. Vai näietkö sinä tämän postauksen kuvissa sairaan, aggressiivisen koiran? Kyllä, suurin osa näistä kuvista on otettu Namin viimeisen viikon aikana. Ja silti, tilanne oli ihan toinen, kuin mitä nämä kuvat antavat ymmärtää.

Nami oli mun seurana yli 8 vuotta. Se tuli aikoinaan 14-vuotiaalle nuorelle. Nami oli ilopilleri, jonka kanssa kävin paljon näyttelyissä ja tapahtumissa ja reissuissa. Namin sosiaalistamiseen tehtiin paljon enemmän töitä, kuin Norin sosiaalistamiseen, ja Namista tuli tosi kiva kaveri erilaisiin harrastuksiin. Nami ei innostunut näyttelyistä, paitsi että tykkäsi kehän laidalla leikkiä muiden koirien kanssa. Sen sijaan se rakasti verijäljestystä ja pitkiä lenkkejä. Nami oli tosi itsenäinen koira, jolla ei ollut miellyttämishalua, ja sillä oli selvä metsästysvietti, mikä oli semmoinen yhdistelmä, että vapaana Namia ei voinut pitää. Paitsi loppuaikanaan, mutta se nyt oli sitten eri asia. Nami rakasti kuitenkin sylittelyä ja paijaamista, kainalorapsuja ja se teki joka päivä silmätarkastuksen: nuuhkaisi silmiä varovasti. Nami tervehti kaikkia ihmisiä nuuhkaisemalla heidän vasemman silmänsä. Se aiheutti välillä hilpeitä tilanteita, joidenkin mielestä se oli jotenkin outoa... :)

Mä teetin Ifolorilla kuvakirjan Namin elämästä. Tämä on muistokirjoitus tuosta kirjasta:

Olit Nami suloisin koira ikinä, toista samanlaista koiraa ei tule ikinä olemaan. Toit valtavasti iloa minulle, ja myös monelle muulle. Sun riemumieli tarttui kaikkiin. Sulla oli niin positiivinen asenne elämään, että siitä saisi moni ottaa opiksi. Kestit paljon vastoinkäymisiä hymy kasvoilla, eikä sun hymy sammunut kokonaan edes viimeisenä viikkona. Se kuitenkin hiipui, ja mä tiedän että sun oli paha olla. Mä tiedän ettet sä ollut enää oma itsesi. Mä tiedän, ettet sä ollut ilkeä tahallasi, ja Nori tietää sen myös.

Me kaivataan sua, enkä mä elä päivääkään miettimättä sun pehmeää turkkia, keikkuvaa kippuraa, ja korviin asti yltävää hymyä. En unohda koskaan minkälainen koira sä olit. Sitä miten paljon sä rakastit kissanminttua, kalastamista, kainalorapsutuksia, perhosten jahtaamista ja leikkimistä. Mulla on ihan valtava ikävä sua!!!

Sulla on nyt hyvä olla, uskon että oot päässyt parhaaseen mahdolliseen paikkaan. Sun ei tarvii olla enää hihnassa, ja sä saat hepuloida vapaana niin paljon kun tykkäät. Mä uskon, että me tavataan vielä. Odota meitä siellä ja pidä hauskaa siihen saakka.

Rakkaudella,

Karo

...

...

...

Aivan musertava suru. Nami oli mulle rakas perheenjäsen. Ja ensimmäinen koira, jonka lopetuspäätöksen mä jouduin tekemään. Ne jotka eivät oikeasti nähneet ja eläneet Namin kanssa niitä viimeisiä kuukausia, eivät ikinä tule ymmärtämään sitä miten hankalia ne oli. Namilla oli hyviä hetkiä vielä viimeisenäkin viikkona, mutta mä en voinut pitkittää sitä kärsimystä enää yhtään. Olisi ollut väärin antaa Namin odottaa, että tilanne huononee entisestään. Joku sanoikin, että älä anna Namin mennä liian huonoon kuntoon. Jos mä jostain oon varma, niin siitä, että tämä päätös oli ainoa oikea.

Kun koiran pennun ottaa, ottaa myös vastuun siitä, että kaveri ei kärsi. Tottakai mä olisin halunnut hoitaa Namia vielä. Tietysti mä olisin halunnut antaa sille pitkän elämän! Ja niin monta tuhatta euroa sen hoitoihin käytettiinkin, että todellakin siitä pidettiin niin hyvää huolta, kuin ikinä on mahdollista. Mutta aina ei vaan oma tahto riitä, joskus vaan suurempaa rakkautta on päästää irti. Vaikka sattuu. Ja sattuu aivan törkeän paljon! Tää päätös oli ehkä epäitsekkäin teko mitä mä olen koskaan tehnyt.

Moni lohdutti. Kiitos kaikille. Sanoilla ei ole yhtään mitään merkitystä tällaisessa tilanteessa, mutta sillä on, että tietää että joku kuuntelee, jos haluaa puhua. Ja että antaa olla hiljaa.

Nori on kokenut mun rinnalla paljon, mutten koskaan ajatellut, että se joutuu olemaan mukana, kun Nami haudataan. Nami haudattiin meidän mökin metsään. Mulle Nami ei ole siellä haudassa, se elää mun sydämessä jatkuvasti.

Koska tähän suruun ei voi jäädä rypemään, niin mun oli saatava jotain muuta ajateltavaa. Jotain, mitä odottaa tulevaisuudessa.

Ja se jokin oli Inu.

Nami oli allerginen mm. kissan hilseelle, joten sen aikana me ei voitu kissaa ottaa, vaikka me Markuksen kanssa molemmat ollaan aina kissoista kovasti tykätty. Ei mennyt kauaakaan Namin kuolemasta, kun mä sain kokea semmoista iloa, mihin luulin etten kykenisi pitkään aikaan. Mut pystyinpä sittenkin. Olin aivan hyperonnellinen, kun Inun kasvattaja soitti mulle, ja sitten me päädyttiin varaamaan Inu meille.

Inu tuli rakkaaksi perheenjäseneksi, se ei tullut korvaamaan Namia, mutta se tuli tuomaan meille iloa surun keskelle. Tehtiin tosi hyvä ratkaisu, kun otettiin kissa juuri silloin. Inu on ihan mahtava. Paras kissa ikinä!

Keväällä meille syntyi pikkuisia hamsterivauvoja, jotka osaltaan toivat iloa ja söpöyttä meidän kotiin, ja joista kaksi jäikin meille Tuitun seuraksi: Muhvi ja Houska. :) Inu tuli meille vappuna, ja meillä oli tosi iloinen kevät ja kesä.  Mä valmistuin ensimmäiseen ammattiini. Markus oli mun päättäjäisissä soittamassa klarinettia. Mun koulu loppui konkreettisesti jo maaliskuussa (päättäjäiset toukokuun lopussa), ja mä olin pari kuukautta työttömänä. Tai "työttömänä"... Mulla oli täysi työ työstää surua pois. On taatusti hirveää menettää mikä tahansa eläin, mutta on aivan kamalaa menettää koira, jonka kuvittelee elävän vielä semmoiset 6 vuottta - Nami lähti aivan liian aikaisin. Sitten tuli se päivä, kun mä ajattelin, että nyt tää homma on siinä vaiheessa, että mä voisin mennä töihin. Toki mulla oli ollut koko ajan työnhaku vireillä, mutta töitä vaan ei löytynyt ennen sitä. Kun mä aloin päästä surusta yli, niin mä pääsin töihin lähes samantien. No ne työt on nyt loppu, mutta mä opin siellä paljon. Mä sain sieltä uuden suunnan ja lähden tästä nyt jatkokouluttautumaan.

"Yhdessä me ollaan kestetty jo niin paljon, että yhdessä me kestetään tämäkin."

Meidän elämään mahtui monta ihanaa asiaa kevään jälkeen. Inu tuli, me päästiin muuttamaan isompaan asuntoon, joka on Koti... Ja sitten, vähän niin kuin yhtäkkiä, vaikka silti niin kauan odotettuna, meille saapui pikkuinen shiba. Sora <3

Mä jouduin keväällä luopumaan paljosta. Mutta sen jälkeen, mä olen myös saanut paljon. Ja ei, edelleenkään mikään meidän eläin ei korvaa Namia, eikä mitään niistä ole hankittukaan korvaamaan sitä. Vaikka se varmaan jonkun mielestä siltä tuntuu, kun meillä on täällä neljä alle vuoden ikäistä lemmikkiä ;) Meidän lauman kokoonpanossa on tapahtunut paljon muutoksia kuluneen vuoden aikana, ja nyt lauma on sellainen, kuin olen pitkään toivonut. Koiran hihna kuuluu olla kummassakin kädessä, kissan kuuluu kehrätä sängyssä, ja yhdessä dunassa kuuluu olla sööttejä pikkuisia.

Namia on edelleen kova ikävä, ja välillä itkettää. Mutta välillä tulee mieleen hyviä asioita, ilman itkua. Suurin suru on surtu pois, ja jäljellä on ikävä. Se ei häviä ikinä.

Nää ei ole mitkään jäähyväiset Namille. Nami elää mun sydämessä aina. Mä vaan koen, että tää pitää kirjoittaa. Nyt on aika kääntää uusi sivu, ja aloittaa uusi vuosi uuden lauman kanssa.

Kun ihmiseltä otetaan jotain pois, niin jotain muuta annetaan. Kun kohtaa surua, kohtaa myöskin iloa. Jos mä laittaisin viime vuoden ilot ja surut vaakakuppiin, niin kyllä vaan iloa on enemmän. Ja uskon, että niin tulee olemaan tänäkin vuonna, tuo se sitten tullessaan mitä tahansa. :)

Joulu ja uusivuosi

Takana on ihana joulu ja vuosikin ehti jo vaihtua. Me vietettiin jouluaatto rauhallisesti kotona, tehtiin metsässä ihana lenkki koirien kanssa, käytiin joulusaunassa, syötiin hyvin, kuunneltiin joulurauhan julistus, luettiin jouluevankeliumi, käytiin joulukirkossa jne. Joulu on minulle ennen kaikkea Jeesuksen syntymäjuhla, ja halusimme viettää sen tänä jouluna rauhallisesti kotona, ilman hössötystä. Ostimme toisillemme lahjoja, muttei mitään suurta lahjavuorta. Nori ja Sora saivat herkkupaketit, ja pehmolelupaketit. Nori on niin vanha ja fiksu, että se tiesi hyvin mikä päivä oli, ja odotti omaa pakettiaan innoissaan iltaan asti. Hamsut eivät varsinaisesti saaneet joululahjoja - niiden herkkuvarastot täytettiin Tuitun synttäreillä lokakuussa niin, ettei ne tarvinnut nyt mitään uutta. Herkkuja saivat siis, kuten myös arkisin. Hamstereiden käsittely on nyt jäänyt vähemmälle, koska tuo pentu vie niin paljon aikaa. Mutta ei niitä unohdettu ole, edelleen ovat yhtä rakkaita :) Tuittu on nyt vuoden ja pari kuukautta, Muhvi ja Houska on 8kk. Pitääkin ottaa kuvia niistä nyt kun mulla on uusi objektiivi kameraan.

"Hei mummo, me ollaan ihan liian matalalla!"

"Täältä näkee paremmin!"

uusi Hopeanuoli on syntynyt

Söpö 12vko

Mulla on ollut tapana olla julkaisematta blogissa mun lähimmäisiä nimiltä ja ja kuvin. Mutta tää on niin söötti perhepotretti, että tämä täytyy julkaista :D Kuvassa on mun vieressä maailman rakastavin ja ihanin aviomies, Markus, ja meidän karvakaverit.

Joulupäivän iltana ajelimme vanhempieni mökille, olimme siellä kolme yötä. Tämä reissu oli Soran sosiaalistumiskauden kannalta erittäin tärkeä, se näki paljon uusia asioita. Koiran pennun myöhäinen sosiaalistumiskausi osuu viikoille 8-12. Tuona aikana olisi erittäin tärkeää totuttaa pentu mahdollisimman hyvin kaikkiin niihin asioihin, joita se tulee elämänsä aikana kohtaamaan. Koska Sora tuli meille vasta vajaa 10 viikon ikäisenä, ja ensimmäiset päivät piti olla tietysti rauhallisesti kotona, niin Soran sosiaalistaminen meillä ollessaan pääsi alkamaan vasta kun se oli 10-viikkoinen. Se tarkoitti siis meille kiireistä paria viikkoa, johon sisältyi myös joulu. Sora oli kasvattajansa luona oppinut jo hyvin paljon, ja se on kyllä kaikesta riiviömäisyydestä huolimatta melko hyvätapainen pentu, ja siitä kuuluu kiitokset kasvattajalle. Sora sai hyvät eväät elämään, ja loppu on kiinni meistä.

Mökki oli Soralle uusi paikka, ja siellä riitti ihmeteltävää. Heti ovesta sisään tullessaan Sora törmäsi (kirjaimellisesti) 16-vuotiaaseen Siiri-kissaan. Sora pakitti äkkiä ja antoi kissalle tilaa. Siiri on loistotyyppi. Sora kunnioitti sitä ihan eri tavalla kuin meidän Inua. Ehkä Sorakin ymmärtää, että Siiri on vanha rouva, ja Inu on vielä itsekin vähän kakara. Siiri antoi Soralle vähän hellästi käpälää, ja sen enempää ne eivät juuri olleetkaan tekemisissä, vaikka lähekkäin toki oleilivat. Reilun vuoden ikäinen Sissi-kissa pysytteli alkuun piilossa, kuten aina. Siihen Sora ei juurikaan ottanut kontaktia, ehkä se tosiaan tajusi, että Sissi pelkää? Inu meni heti kuljetuskopasta päästyään etsimään tyttöystäväänsä Sissiä. Niillä oli taas tyypillinen murina (Sissi) purnauttelu (Inu) konsertti. Inu yrittää kovasti osoittaa Sissille rakkauttaan, ja Sissi yrittää olla vaikeasti tavoiteltavissa. Siiri rouva on edelleen Inun mielestä maailman mahtavin kissa, jonka eteen se kellahtaa.

Inu sai joululahjaksi mun äidiltä tuollaisen hiirin, ja Sora on kateellinen, vaikka toki sekin sai oman lahjansa.

Mökillä kaikkein jännittävintä Soran mielestä oli takkatuli. Sora ei ole nähnyt tulta sisällä, toki kynttilöitä me poltetaan paljon, mutta lasiovinen takka on ihan eri asia. Pyysin Norin makoilemaan takan eteen, ja Sora otti siitä sitten mallia. Norin rauhoittava vaikutus on erittäin tärkeä tuolle pennulle. Tällä reissulla oli ensimmäisen kerran havaittavissa Sorassa pientä arkuutta, mikä johtui siitä, että uusia asioita tuli niin paljon. Sora kuitenkin palautuu nopeasti jännittävistä tilanteista.

Yhtenä päivänä mökillä kävi kolme mun kaveria ja cairnterrieri Siru. Siru ja Sora saivat juosta mökin tarhassa. Kovin riehakasta leikkiä ei saatu aikaan, mutta hyvin tytöt tulivat toimeen. Sisälläkin vieras koira osasi käyttäytyä hyvin, ja meillä oli ihmeen rauhallista, vaikka pienessä mökissä oli kerrallaan kolme koiraa ja kolme kissaa. Nori tosin oli evakossa yläkerrassa, eikä siis edes kuullut että alakertaan tuli vieraita. Tässä näki taas miten paljon Norin kuulo on huonontunut, se ei kuullut yläkertaan normaalia jutustelua. Jossain vaiheessa se tajusi että joku vieras siellä on, mutta siinä meni tosi kauan.

Jouluhan menee niin, että ensin on jouluaatto, sitten joulupäivä, sen jälkeen tapaninpäivä ja sitten Norin syntymäpäivä. 27.12.2014 Nori täytti 12 vuotta. Tämä oli Norin kuudes syntymäpäivä jatkoajalla, mikä on siis aivan käsittämätöntä! Vuonna 2009 Nori ontui nivelrikkokivuissaan niin, että mietin joudunko siitä jo luopumaan. 2010 sen reisiluunpäät poistettiin, ja sen jälkeen ollaan pärjätty kipulääkkeiden avulla. Olen aikaisemmin blogissani kertonut Norin nivelrikosta. Nyt tilanne on semmoinen, että Nori saa Trocoxil kipulääkkeen kolmen viikon välein. Se toimii hyvin noin pari viikkoa, ja kolmas viikko menee välillä myös hyvin, kun taas välillä silloin esiintyy ärtyneisyyttä - kuten nyt tällä viikolla. Norilla oli särkyjä, ja sillä oli pinna kireällä. Tilanne ei ole siis ihanteellisen hyvä, mutta koiran elämänlaatua ajatellen riittävän hyvä - ja tilanteeseen nähden aivan ihmeellisen hyvä. Valitettava tosi asia on, että tilanne menee hiljalleen koko ajan huonompaan suuntaan, eikä tilanne tule tästä parantumaan. Nivelrikkoa ei saa parannettua, mutta teemme kaikkemme jotta sen etenemistä voisi hidastaa, ja Norin olon saa pysymään hyvänä. Tottakai on kurjaa välillä sanoa Norille, että anteeksi mutta sä et pääse mukaan lenkille, koska sä olet jo riehunut tänään niin paljon, että jos sä vielä enemmän hepuloit, niin sä olet huomenna aivan jumissa. Ei koira osaa itse ajatella muuta kuin tätä hetkeä, joten välillä mun on pakko rajoittaa Norin liikkumista. Intoa liikkua sillä edelleen on, mikä on aivan mahtavaa!

Nori on ollut mun, 23-vuotiaan mammansa, elämässä jo 12 vuotta.

Synttäreiden kunniaksi Nori leikki ensimmäisen kerran kunnolla Soran kanssa, niin että molempien shibaörinä raikasi mökin isossa tarhassa. Nori sai lahjaksi pyöriteltävän herkkupallon, ja sen mitä se eniten tarvitsi - päivän vapaata kakaran hoidosta. :D Nori jäi mun vanhemmille, kun me lähdimme Soran kanssa pariin kyläpaikkaan. Kävimme mun muorilla ja vaarilla, Sora näki kovaäänisesti puhuvia ihmisiä ja tykkäsi kaikista. Sieltä jatkoimme matkaa mun veljen luokse, ja siellä Sora sai leikkiä Rocky kleinspitzin ja veljeni melkein 3-vuotiaan tyttären kanssa. Sora oli ollut hereillä tosi kauan, ja unisena sitä vähän jännitti vieraassa paikassa. Se sai kuitenkin hyvän kokemuksen karvakasasta ja lapsesta.

Mökiltä pois tullessa vierailimme Namin pojan Hiron luona Jyväskylässä. Nori on Hiron tyttöystävä, ja pientä kolmiodraamaa oli havaittavissa, kun mukaan tuli uusi pentu. Koirat tapasivat ulkona, ja sitten menimme Norin, Soran ja Inun kanssa Hirolle kylään. Melkoinen laumahan meillä jo on, joten vähän varuillaan saimme olla. Nori ja Hiro tulevat tosi hyvin toimeen. Nori heilutti häntää aivan innoissaan ja korvat terhakkaasti pystyssä se oli ihan liekeissä saamastaan huomiosta noin komealta urokselta. Vähän noloa, noin vanha ja vielä steriloitu mummeli... Sora oli aluksi sylissäni, koska Hiro vähän kyräili sitä, että miksi se änkee mukaan sen ja Norin puuhiin. Sitten Hiro leppyi pennulle, ja Sorakin sai tutustua uuteen paikkaan - joskin pidin sillä hihnan kiinni, jotta tarvittaessa olisin saanut sen napattua pois. Koirat käyttäytyivät kuitenkin sopuisasti, ja Sora tajusi pitää vähän väliä aikuisten juttuihin. Kun koirat tulivat toimeen keskenään, pääsi Inu pois kuljetuskopasta. Jotain sen mahtavasta luonteesta kertonee se, että se tsekkasi paikan, ja lysähti makoilemaan keskelle lattiaa, sen enempää piittaamatta vieraasta koirasta. Inu on kerran viime kesänä käynyt Hirolla. Inu tarkasti myös saunanlauteen, se kun viihtyy saunanparvessa kotonakin. Ja sohvalla se lötkötti pitkin pituuttaan. Inu oli siis aivan kuin kotonaan, vaikka kolme koiraa hääräsivät ja ihmisiäkin oli viisi. Yritimme ottaa yhteiskuvia nelijalkaisista, mutta Inua se homma ei oikein kiinnostanut. Kaikki saivat kuitenkin hyviä herkkuja palkkioksi.

Reissun jälkeen olin pari päivää vielä töissä, mies oli Soran kanssa rauhallisesti kotona. Kun pennulle tulee paljon uusia kokemuksia ja stressitilanteita, niin niistä pitää antaa aikaa myös toipua, joten olimme seuraavat pari päivää kotosalla. Nyt mä olen työttömänä kotosalla. Pääsin opiskelemaan Puhevammaisten tulkin erikoisammattitutkintoon, mutta käytännössä olen koululla vain pari päivää kuukaudessa, joten etsin siis ihan normaalisti töitä nyt.

Vuoden viimeisenä päivänä Sora kävi hakemassa ekat rokotuksensa. Eläinlääkärikäynti oli oikein positiivinen, Sora pusutteli kaikki, ja vaikka mä odotin megaluokan kiljuntaa, niin tyttö oli ihan hiljaa! Se söi herkkuja, kun rokote pistettiin niskaan. Sora painoi 12-viikkoisena tasan 5 kiloa. Shiban pennuksi se on isohko ja kasvuvauhtikin on nyt ollut semmoisen puoli kiloa viikossa.

Uuttavuotta me emme mitenkään erityisesti juhlineet. Nori ja Sora eivät kumpikaan pelänneet raketteja, ja pentuahan piti luonnollisesti ulkoilluttaa myös pahimman paukkeen aikana. Uskon että tässäkin rauhallisella vanhuksella on pentuun positiivinen vaikutus. Meidän naapuri oli jäänyt colliensa kanssa lukkojen taakse pihalle juuri kun rakettien paukuttelu alkoi, ja he pääsivät meille turvaan odottamaan avaimen tuojaa. Collie rauhoittui aika hyvin, kun pääsi sisälle. Sorasta oli tosi kivaa saada yllättäen kaveri kylään, mutta Nori ei kyllä tykännyt yhtään. Nori on erittäin reviiritietoinen, ja vaikka se tietää tuon collien olevan hyvä tyyppi, niin ei se sitä omaan kotiinsa halunnut. Vaan eipä sitä siltä kysyttykään :D

Mulla on tosi paljon kirjoitusaiheita mielessä, mutta kukaan ei jaksa lukea liian pitkiä postauksia, joten päätetäänpä tämä tähän. Toivomme kaikille lukijoille onnea uudelle vuodelle 2015! :)